Kuljen talvisena maanantaina Kaisaniemen puiston halki. Aurinko siroaa lumisten puiden takaa, yhä korkealta, huikaisevan siniseltä taivaalta. Vastaankävelevä mies naurahtaa itsekseen, ajatuksiinsa uponneen näköisenä. Ihmiset näyttävät onnellisilta vastavalossa.
Lumivallien takaa, koulunpihan suunnalta kävelytielle kömpii keski-ikäinen venäläispariskunta. Mies kannustaa vaimoaan kapuamaan aura-auton jättämän reunuksen yli, molemmat hymyilevät. Lomalaisen venyvä aika välittyy heidän jokaisesta liikkeestään.
Kaipaan heidän tilalleen niin että vatsaan sattuu. Haluaisin olla kuin he, vieraassa maassa, joutilaana sen kaikkein tärkeimmän kanssa, kahden, vailla velvoitteita tai tarvetta kiiruhtaa ovesta.
Rakastan tapaa, miten se mutkattomasti juo kanssani samasta vesilasista, kuin mikään ei olisi luontevampaa kuin sovittaa oma suunsa minun huulirasvan tuhrimaan lasinreunaani.
Rakastan tapaa jolla se katsoo, kun luulee etten huomaa: niin, että sen silmistä paistaa maailman kaikki hellyys ja sen oma laavamainen ydin.
Rakastan sen vanhaa slangia, kun se sanoo gosse ja sniidu ja on ihan vakavissaan ja minua alkaa naurattaa.
Rakastan sitä, miten se saa minut tuntemaan itseni pikkuruiseksi, sellaiseksi kainaloon mahtuvaksi, ja että joudun kääntämään kasvoni ylöspäin kun haluan katsoa sitä silmiin.
Rakastan sitä, miten se kurkistaa kulmiensa alta, kun sitä ujostuttaa ja sitä, miten se sanoo l-kirjaimen: ihan vähän pehmeästi, niin vähän, etten ole huomannut sitä ennen.
Rakastan sitä, että se näkee minussa sellaista, jota en itse enää erota.
Pidän siitä niin että kirvelee.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti