Jos nukkumaan ei tänään mennä ollenkaan, niin huominen ei saavu

Viikonloppu on ollut vähintäänkin merkillinen. En saa kiinni ajatuksista, kun muistelen sattuneita ja luen saamiani tekstiviestejä uudestaan ja uudestaan ja huomaan pian taas ajelehtineeni pitkälle nykyhetkestä.

Kivointa on, kun uskaltaa puhua ja kuunnella; kun saa sanottua sen, mikä mieltä painaa ja saa toisenkin olon huojenemaan.
On hilpeän absurdia istua ystävänsä pikkuruisessa yksiössä seuraamassa sivusta fantasiajenkkifudismatsia, kun yhtäkkiä yksi pelaajista nousee ylös, riisuu kaikki vaatteensa ja istuu ilkialasti takaisin sohvalle, minkä jälkeen ottelu jatkuu kuin mitään ei olisi tapahtunut.
Suunnattoman hauskaa on ajaa Espoon perukoille laulamaan karaokea, onnistua muutamassa kappaleessa yli odotustensa ja saada raikuvat suosionosoitukset sekä henkilökohtaisia kiitoksia suorituksestaan.
On parasta, kun viimein onnistuu saalistamaan taksin itselleen samaisen Espoon perukoilta, ja että kuski on mukava ja myötätuntoinen ja vieläpä entinen brankkari, mun poikaystävä on myös töissä pelastuslaitoksella, sanon, enkä valehtele kuin vähäsen.
Kiihko on mahtavaa, intohimo ja sellainen tunne ettei voi saada kyllikseen, ei tarpeeksi eikä riittävän nopeasti, kun pitää riuhtoa vaatteet pois ja purra vähän ja huutaakin, vain siksi että on niin upeaa. Mä just tuijottelin kattoon ja mietin et jos tollasta olis koko yön niin aamu ei tuliskaan.

Surkeinta voi olla, että ratkiriemukas illanvietto saa erikoisen käänteen, kun keski-ikäinen akka alkaa täysin motivoimatta sättiä minua ja piestä suutaan, kato nyt peiliin ja pese naamas sä näytät naurettavalle.
On jokseenkin järkyttävä huomata, että oma ystävä asuu lääväisesti kuin sosiaalitapaus ja ettei sille tohdi sanoa siitä, koska mitäpä se kellekään kuuluu, millä taajuudella kukin siivoaa jos siivoaa.
Kurjasti mennyt kiipeilysessio ja kadoksissa olevat voimat painavat mielen odottamattoman alas, eivätkä syntyneet ruhjeet ja sinelmät helpota oloa yhtään.
Harmittaa, kun kivat ja odotuksen arvoiset suunnitelmat menevät uuteen uskoon; harmittaa, että tietää joutuvansa pärjäämään ensi viikon yhdellä ainoalla vapaapäivällä.

Nyt tuntuu taas toiveikkaalle ja hyvälle, sunnuntaista huolimatta. Tänään aurinko lämmitti Pasilan asemalla seistessäni nahkatakin selkää ja ilmassa saattoi haistaa kevääntulon. Vielä puoli seitsemältäkin ulkona oli ihan valoisaa ja taivas niin korkealla, että maailmassa mahtuu jälleen hengittämään. Brahenkentällä jyskii klubibasso ja minä olen vähäsen onnellinen.