Save trees, eat beaver

Viikko sitten lauantaina olimme tissibaarissa. Viime lauantaina näimme livenä The Queen of Tease -burleskishow'n. Toivoisinpa voivani verrata niitä analysoiden syvällisesti objekti-subjekti -asetelmaa, naiseutta, silmäiloaspektia, mutten valitettavasti voi. Tuonnempana selvinnee, miksi.


Strippibaarin katon alla jokainen nainen on potentiaalisesti kaupan, etenkin liikkuessaan ilman herraeskorteerausta. Neljän naisen voimin saimme nostatettua paitsi lukemattomia eriasteisia työtarjouksia myös työntekijöiden hyisen ylenkatseen: olimme strippareiden reviirillä ja selvästikin ei-toivottuja vieraita. Pokejen motiiveja onkin hankalampi lähteä arvuuttelemaan. Ja, koskapa kiistatta feminiimpää sukukuntaa edustavina olimme kuin olimmekin ilmiselvästi avointa riistaa muille asiakkaille, eivät he aina välttämättä edes nähneet tarpeelliseksi ottaa katsekontaktia mielihalujaan ilmaistessaan: etusormi ilmaan ja käskevästi koukkuun, tus tänne!, omaa reittä taputtelevia turpeita tassuja, sylkkyyn istumaan, maailmanomistajan elkeitä ja rehvakkaita silmäniskuja.

Surullisinta kyseisessä strippibaarissa ei niinkään ollut niljainen ruotsinlaivatunnelma tai edes omakustannehintaisen hajuiset tanssiesitykset, vaan sen kaiken tolkuton stereotyyppisyys.
Asiakaskunta koostui valtaosiltaan juuri sellaisista ylävyöllä beiget sammarinsa pehmeän outokumpunsa päälle hirttäneistä rasvatukkaisista wowittajista, joiden voi kuvitellakin käyvän jonkun Irina Palmin vastaanotolla ja anelevan jälkikäteen itkua tuhertaen kyseisen käsityöläisen puhelinnumeroa.
Alkoholi oli hävyttömän ylihintaista: tiedustelin tullessamme kuohuviinipullon hintaa, satakuusikjymmenta evro, minkä jälkeen tilasimme Bacardi Breezerit, yhdeksän euroa laaki. Sisäänpääsymaksuhan oli iloiset 12 € (kuten myös burleskiin muuten, he-hei!), minkä päälle narikka, 2 €.
Näimme kaikkiaan neljä riisuvaa artistia, joista ensimmäiset kolme oli kopeita slaaveja. Heidän runkonsa luonnollisesti olivat, höhöh, samasta kadehduttavan pitkä-ja-kapeasyisestä itänaapuripuusta veistettyjä - kunniamaininta sille, että vain yhdellä kaikista neljästä tytöstä oli muoviset pallosilarit, muut näyttivät yllättäen pelaavan luontoäidin heille antamin panoksin. Kolmanneksi esiintyneen tanssijan sääret olivat pitkät ja suorat kuin Lahden moottoritie, lisäksi hänellä oli hilpeä otsatukka, joka teki ilmeestään hieman kahta edeltäjäänsä lähestyttävämmän. Kategorisesti kolmella ensimmäisellä tanssijalla oli silmissään katse, jota Moguli osuvasti luonnehti "sen näköiseksi kuin ne olis ollu siivoomassa siellä". Notkeitahan he olivat ja maallikon silmiin sangen kyvykkäitä tangon kanssa - kiinnostavuudesta sen verran, että aluetason kouluratsastuskisojenkin seuraaminen on sykähdyttävämpää. Tai petankki esimerkiksi.
Onneksi neljäs tanssijatar oli leikkisä punatukkainen suomalaistyttö, jolla joko oli oikeasti hauskaa lavalla tai sitten muutama ns. näyttelijä-juontaja-geeni perimässään. Se oli se, jota tipatessamme vuolaiten kiittelimme; juuri siltä saimme kiitokseksi hyväntahtoiset poskisuukot.

Viime lauantaina taas burleskin kanssa kävi niin, että olin kyllä paikalla mutten oikein läsnä. Muistan nähneeni enemmän paljaita kannuja kuin tissibaarissa, mitä olen varmastikin kuuluvaan ääneen hämmästellyt. Asuihin taisi myös kuulua niitä perinteikkäitä höyheinä, tasseleita ja paljetteja. Varma en tosin voi olla. Musiikki oli kujeilevaa ja pinup-henkistä, erotuksena strippibaarin raskaana vyöryvästä triphopista. Olen jostain saanut päähäni, että kyseiseen taiteenlajiin liittyvät taajaan hedelmällisen rehevät, aistillisen näköiset naiset - niinpä ei pettymyksellä ollutkaan rajaa, kun kaikki neljä esiintyjää olivatkin aivan missin mitoissa.
Ja juoma, niin. Sehän oli tuttuun S-etutapaan aivan liiaksi ulottuvilla.
Siinä kaikki. Luonteenomaista mennä etanolijäähän juuri silloin, kun kiinnostavaa observoitavaa oikeasti olisi näkökentän täydeltä.


Sunnuntaina oli pelottavaa herätä väärään hajuun ja ikkunaa vasten roiskuvaan räntään. Sinnittelin koko päivän kauhuani vastaan, lähdin jopa yksin ravintolaan syömään saadakseni ulkoilmaa ja ihmiskontakteja. Silmitön pinnistelyni palkittiin illalla puhuttaessa kaikkea pienestä ja hassusta kuten kypäräpäisistä puluista, radiokurista, näpistelystä sekä Paula Koivuniemi -lookista. Tuntui sillä tavalla hyvälle kuin tuntuu silloin, kun on jotain mitä voi kädellä koskettaa ja jotain, jonka tietää nostavan huulille pienen, sisäänpäinkääntyneen onnellisen hymyn vielä useita päiviä myöhemminkin.
Jotain, jonka ansiosta koko maailma mahtuu hetken ajaksi kahden käsivarren väliin.