Perseestä kuin kakka

Räkätauti on saavuttanut myös minun tonttini. Tänään, kun pakkanen vihdoin alkoi kuulemma lauhtua, makasin kotona. Lähinnä nukuin ja viihdytin krapulaista Fridaa mutta myös luin. Kierroksessa on jälleen Kallion kirjaston bestsellerosastolta (damn you, you damned! Seitsemän päivän laina-aika, kamoon, tässä pitäisi ehtiä tehdä muutakin!) löydetty Tuomas Kyrön 700 grammaa, jota takakansi pahaenteisesti luonnehtii romaaniksi pituushypystä. Yleisurheiluromaanithan eivät ole tavanneet olla lempiluettavaani (ks. se postaus, jossa nuijin Maaninkavaaran) tai muutenkaan kovin kiinnostavia, mutta siinäpä olinkin harhautua: ei 700 grammaa ole pituushyppyromaani, se on romaani isistä, pojista ja unelmista. Kyllähän siinä pituutta hypätään, jo vain, mutta ei siinä siitä ole kyse. Tarina kerrotaan jumalaperspektiivistä, keskiössä Ilmari Kivi, mies joka luonnehtii itseään komeroon kasvavaksi puuksi. Ja joka hyppää pituutta.

Tämän postauksen otsikko on malliesimerkki Kyrön iskevästä kielestä ja timanttisiksi hiotuista, oivaltavista lauseista. Sanojeni takeeksi siteeraan seuraavaksi romaanin ensimmäisen puolikkaan pysäyttävintä pätkää, jossa Kivien toinen poika, pikkukivi, syntyy pahasti keskosena ja vain 700 gramman painoisena kamppailee elämästään ensi kuukautensa. Enkä analysoi yhtään.

- - kun tässähän on sellainen mutka, että ei ihmisellä ole elämää ennen kuin pyristelynsä elämäksi ymmärtää. Jos ei ymmärrä menettävänsä mitään, menettääkö mitään, jos pikkukivi vapautettaisiin elämästä, ei hän mitään menettäisi, hänen vanhempansa ja veljensä sen menetyksen kokisivat. Merkitsin keltaiselle tarralapulle, että ihmiset sekoittavat toiset itseensä ja itsensä toisiin. He eivät anna toisilleen tilaa tai antavat liikaa siimaa, päästävät karkuun kun pitäisi ottaa kiinni ja jäävät kaipaamaan. Pitävät kiinni kun kannattaisi päästää leijailemaan. Syntymästään saakka ihmiset vaikuttaisivat olevan toisistaan pääsemättömissä, solmussa, he kaipaavat yksinäisyyttä, jossa he kaipaavat muita ihmisiä, muiden ihmisten seurassa he haaveilevat laiturista ja henkilökohtaisesta viskipullosta järven rannalla ilman velvollisuuksia. Noita solmuja he kiskovat liian lyhyiksi saksituilla kynsillä auki, kylmillä sormilla, jäykillä ojentajilla. Nimesin solmut kerran, vaikka se tuntui lapselliselta, etten sanoisi laskelmoidulta. Huoli, suru, pettymys, välinpitämättömyys, kylmyys, etäisyys ja kyvyttömyys. Kaipaus, halu, ystävyys, läheisyys.
Ihminen on toiselle ihmisille tunne.
Itseään he eivät tunne.

Suunnattoman mukavaa on se, että kun tällaisena potemispäivänä joku laittaa viestin ja kysyy, tarvitseeko kaupasta tuoda mitään ja kun sille vastaa että kaikkea muuta on mutta herkkuja puuttuu, niin se saapuu mukanaan suunnaton säkki suklaahippumuffinsseja, appelsiineja, Jaffaa, salmiakkia, Tropicana-mehua ja kurkkupastilleja. Nenäliinat se oli harmikseen unohtanut, mutta onneksi ne eivät olleetkaan minulta vielä loppu.
Myöhemmin illalla se toi minulle vielä hurjan hienon dalmatialais-t-paidan, joka on sen päällä ollut mukana sammuttamassa kymmeniä oikeita tulipaloja. Voitte olla varmat sen päätyvän T-totalleriin pian.