Olen joutunut elämässäni tilanteeseen, jossa matkani varrelle osuu säännöllisesti monia rumia solmukohtia: rautatieasemien odotushalleja, kehäteiden varsien pysäkkejä, bussiterminaaleja. Ihmiset päivystävät vaitonaisina omaa vuoroaan. Ohi vyöryy tympeä ja katkeamaton autojen vuo, joka kaukaa katsottuna näyttää vähitellen hiipuvassa illassa kauniille timanttimerelle, mutta joka kohdalle ehdittyään on muuttunut pahanhajuiseksi ja itsekeskeiseksi massaksi.
Kehätiet, kulkuyhteyksien kannalta suorastaan nerokkaat mutta muuten luotaantyöntävyydessään vertaansa hakevat maiseman arvet kuluvat päivä toisensa perään miljoonien renkaiden alla: aina on joku jolla on kiire, joku jolla on aikataulu, joku joka pakenee, joku joka palaa.
Linja-auto on joka kerran myöhässä ja kuski ajaa vihaisen nykivästi, pysäkeille vastentahtoisesti liiraten, raottaen ovia mahdollisimman säästeliäästi. Sitä kiukuttavat sääolosuhteet, riittämätön auraus, piittaamattomat kanssa-autoilijat ja happamena mulkoilevat kyytiläiset.
Minä istun ikkunapaikalla aivan edessä ja olen turhautua hengiltä. Minun ei tarvitse kiiruhtaa, en ole myöhässä mistään, enkä silti tahdo kestää paikoillani enää hetkeäkään. Ei näin, aja paremmin, mene jo, jarruttaisit, kulkeeko tämä reitti aina tästä.
Tulisi aamu, jona saisi nukkua pitkään ja turvallisesti.
Tulisi perjantai.
Tulisi se, jota kaipaan.
Tulisi onni.
Onni on sitä, että unelmat ja taakka ovat yhtä.
- Pirjo Hassinen: Sano että haluat
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti