Prinssi ja kelmi

En vieläkään tunne olevani kokonaan oma itseni, kotonani näissä talvisissa päivissä. Olen ihan liian äkäinen ja samaan aikaan lohduttoman surullinen, sellaisella tavalla, että laskeutuessani Kampin liukuportaita minua alkaa varoittamatta itkettää. Kun ajan Tampereelta kotiin täydellisen kirkkaassa talvisessa auringonlaskussa ja on niin kaunista että joudun taas nieleskelemään ja horisontista erottuu illan ensimmäinen tähti: saan toivoa.

Että sen olisi hyvä. Että minä saisin sen.

Siinä oli jo kaksi. Kumpi?

Että sen hyvä olisi yhtä kuin minun hyvä; että se olisi Me.

Laulan Egotrippiä rengasmelun yli ja haluaisin, että olisi helpompaa. Yksinkertaisempaa. Selkeämpää. Sellaista että. Tietäisin miten olla, luottavaisesti ja vaivatta.
Että on joku, joka tekee minusta samaan aikaan suunnattoman surullisen ja aran ja onnellisemman kuin koskaan.


Ulkonäköfasismi on yhtäkkiä räjähtänyt täysin käsiini. Näen Dr Philin jakson, jossa aikuiset ihmiset on koottu studioon keskustelemaan vakavasti lökäpöksyistä ja niiden kieltämisestä lailla. Argumentteinaan puoltajat käyttävät siveellisyyttä: kuka suojelee kolmivuotiaan silmiä, kun leikkipuistossakin vilkkuvat kalsarit? Joku sanoo kokevansa moisen pukeutumistyylin loukkaavana.

Työtoverini kertoo, kuinka he olivat miehensä kanssa Kampin skeittiliikkeessä joutuneet viiden pipopäisen nuoren naismyyjän ignoroimaksi. "Että ehkä ihmiset kokee, että pipopäiset ei ole niin asiakaspalveluhenkisiä", tämä kolmekymppinen nainen sanoo, aivan vakavissaan. Niin, ja ehkä ihmiset ei pidä vaaleanpunaista pashminaa käyttäviä kovin älykkäinä.

Keskustelemme parin kollegani kanssa hiustyyleistä: luonnonkiharasta tukastaan kärsivä mies suunnittelee ajavansa murheenkryynipörrönsä pois kokonaan. Minä totean - hyvä on, hieman provosoivasti - että ajaisin omani pois välittömästi, jos kalloni olisi sirompimuotoinen ja poskeni vähemmän pyöreät. Toinen kollegani, 25-vuotias nainen, sanoo: "Onneks et oo ajanu tukkaas, mä en kyllä vois olla sun kanssa samassa duunipaikassa sitten!", johon vastaan salamana olevani iloinen siitä, että kollegani arvostaa minua nimenomaan sisäisten ja ammatillisten ominaisuuksieni vuoksi.

Yksi alaisistani, suunnattoman suloinen joskin toisinaan hieman hitaalla käyvä hädin tuskin täysi-ikäinen tyttö toteaa herttaisesti ja viattomasti olevansa positiivisesti yllättynyt siitä, että firmaamme on palkattu minunkaltaisellani habituksella varustettu henkilö. Kun aiemmin firman pukeutumis- ja muu ulkonäkökoodisto on kuulemma ollut huomattavasti joustamattomampaa. Ajattele, meillä on töissä yks tyttö jolla on tatuointeja ja sinistä tukassa ja se on silti ihan kiva!

Ihmisten keskuudessa eläessään joutuu tekemään kompromisseja ja on olemassa riski, että joutuu näkemään välillä myös sellaista omaa visuaalista silmää vastaan rikkovaa materiaalia. Jos sitä ei kestä, lienee paras muuttaa Pohjoiskalotille naalinkasvattajaksi - tai vain pysyä kotona. Minua tällainen tasapäistäminen ja rajoittaminen silkan mielivallan ja jonkun parempimakuisen absoluuttisten määräysten nojalla suututtaa sanomattoman paljon: ettäkö asiantuntijuus, ammattitaito tai uskottavuus rakentuisivat yksinomaan ulkoisista seikoista. Että ihmiset antavat omien ennakkoluulojensa ja jäykkien ulkonäköpreferenssiensä jyllätä täysin kontrolloimattomasti, antavat niiden sekaantua asioihin, joiden kanssa niillä ei pitäisi olla mitään tekemistä ja jyrätä järjen molempiin suuntiin posottaessaan.
Että me elämme 2000-luvulla ja tällaiset keskustelut tuntuvat yhä olevan aivan relevantteja: että keskiruskeasta keskitiestä piirunkin verran poikkeava joutuu näkemään tuplavaivan todistaakseen olevansa silti ihan hyvä tyyppi ja pätevä työssään.

Ihan oikeasti jätkät hei. Nyt se pää pois pyllystä, jooko.