Eilen kuljin ympäriinsä pohtien, tuntuukohan maailma tällaiselle myös niistä, jotka ovat päättäneet tehdä itsemurhan: jokainen kokemus on ainutkertainen, jokainen kohtaaminen voi olla se viimeinen. Kaikkeen ryhtyy siten, ettei kenties koskaan enää. Tällaistako se on? Ja jos tietäisin jonkin kerran olevan viimeinen, tekisinkö jotain toisin? Olisinko tehnyt?
Vaikka tietää toimivansa oikein, itseään kohtaan ainoalla mahdollisella tavalla, olo on lurjusmainen. Kun ei ole tottunut olemaan se rotta, joka säntää ensimmäisten joukossa kohti rantaa laivan alkaessa täyttyä vedellä. Tällä kertaa en tahdo jäädä viimeisenä termiittinä pitämään ontoksi koverrettuja keon kulisseja pystyssä, kulkea ympäriinsä vakuutellen kaiken olevan kunnossa, siihen lopulta itsekin uskoen. Kaikki ei ole ok, minä en ole ok, ja haluan ulos. Pääsenkin.
Tänä aamuna istuessani lääkäriä vastapäätä, kertoessani tapahtuneista ensi kertaa riippumattomalle ulkopuoliselle, ymmärsin äkkiä kaiken järkyttävyyden paljon selvemmin. Ei sillä, että oireita olisi muutenkaan tarvinnut päästään keksiä, mutta nyt, ääneen sanottuna se kaikki kuulosti niin kovin todelliselle ja sangen hälyttävälle. F43.0 Reactio acuta e stressu, sairaslomaa ensialkuun puolitoista viikkoa. Olisin voinut itkeä huojennuksesta. Nyt voi alkaa keskittyä jälleen siihen kaikkeen todelliseen ja oikeaan, tärkeään. Elämään.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
1 kommentti:
Onnea saikun johdosta. Pidä itsestäsi huolta.
Lähetä kommentti