Joulun aikaan ei kenenkään pitäisi tulla jätetyksi. Pitäisi olla lämpöä ja lempeä, herkkiä kahdenkeskisiä hetkiä, henkilökohtaisia lahjoja, kerrankin kylliksi vapaa-aikaa ja kiireettömyyttä, päiväunia ja öisiä kävelyretkiä.
Minä kaipaan sitä, miten tunsin viimein olevani osa sitä aiemmin kovaäänisesti halveksimaani me-luokkaa. Miten yksinkin ollessani tiesin kuuluvani jollekulle. Saatoin delegoida käytännön toimia sille toiselle, muru toisitsä tullessasi kaurahiutaleita kun mä unohdin, pääsin sen siivellä lätkämatsiin ja sain henkilökohtaisen kommentaattorin kaupan päälle. Miten se helpotti muutamalla oikealla sanalla minun krapula-ahdistustani, kun heräsin seitsemältä enkä saanut paniikiltani enää unta. Tiesin baarissa voivani huoletta flirttailla tuntemattomille, vailla tulosvastuuta saati onnistumispaineita. Minulla oli oma yksityinen yleisö, jolle kertoa parhaat vitsini ja tyhmimmät puujalkani, arkiset mokat ja ne jutut, jotka tuntuivat niin isoille että niiden alle olisi helpostikin nujertunut. Minulla oli varma petikaveri, jota ei tarvinnut ensin vaivalla iskeä ja sitten todeta pettymykseksi.
Tietysti kaipaan myös sen tuoksua, tapaa olla läsnä, hölmöjä tekstiviestejä, sitä miten se rykäisi halutessaan puhua jostain tärkeästä, sen omia sananparsia, huutaa kuin rajansiirtäjä, sen tapaa maiskuttaa hassusti unissaan.
Mutta se nyt on sanomattakin selvää.
Toivottavasti senkään joulusta ei tule onnellinen ja tyyni.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti