I read: with every broken heart, we should become more adventurous

Elokuvaa (500) Days of Summer oli hehkutettu juuri sillä tavoin maltillisesti ja sellaisilta tahoilta, että pelkäsin sen olevan hipsteriyden läpisaastaamaa. Minä kuitenkin rakastuin, päätäpahkaa ja ehdoitta kuin rippikoululainen isoseensa. Otin luonnollisesti Tomin puolen ja pidin Summeria silkkana itsekkäänä hedonistina - joskin sangen aikaansopivan vastustamattomana ja pyöreäsilmäisenä sellaisena (miten kenenkään silmät voivatkin olla niin pyöreät ja jotenkin lasimaiset? Kuin Jared Letolla?): kyllä, se sanoo heti alussa ettei tahdo kenenkään tyttöystäväksi ja kyllä, se kertoo ettei etsi mitään vakavaa. Mutta mitä hittoa, miksi se sitten lähtee koko temppuiluun ylipäänsä, aikaa kuluttaakseenko? Voiko se olla huomaamatta, miten toinen vajoaa koko ajan syvemmälle siihen juttuun, rakastuu varpaankyntensä väärinpäin ja pupillinsa sydämenmuotoisiksi - ja jos ei, eikö se tunne olevansa sen verran vastuussa lähimmäisestään, että malttaisi lakata hyväilemästä omaa egoaan sen toisen mielenterveyden kustannuksella?

Minä ymmärrän Tomia. Minä olen ollut Tom. Ja minä väitän, ettei itseään voi pestä suhteen vastuusta vetoamalla siihen, että mähän sanoin sulle heti aluksi etten. Mitäs sitten saatana läksit alunperinkään, etkö voinut vain antaa olla ja leikkiä vaikka barbeilla tätäkin tragediaa.

Käsikirjoittajat olivat kuitenkin tehneet Summerista niin inhimillisen, että elokuvan loppuvaiheilla esitetty selitys tämän käytökseen laukaisi paitsi klassisen katharsiksen myös oivalluksen; sellaisen silmänräpäyksessä leimahtavan, ruudintuoksuisen liekin, joka valaisee tehokkaasti sen hämärän ja ummehtuneen huoneen, jonne vanhojen suhteiden sinetöidyt arkistot on teljetty.

Spoilerivaroitus tähän.

Päähenkilöpari tapaa eronsa jälkeen Tomin lempipaikassa, puistonpenkillä eräässä villiintyneessä rinteessä, jonne Tom on saapunut tunnelmoimaan ja josta Summer hänet yhyttää. Pari istuu penkillä ja puhe kääntyy väistämättömästi Summerin tuoreeseen vihkisormukseen. Tom sanoo luontevan kaunaisesti, ettei koskaan tule ymmärtämään naista, joka julistettuaan haluttomuutensa alkaa tyttöystäväksi kellekään päätyykin äkisti vaimoksi jollekin.
Jolloin Summer vastaa:
- I woke up one morning and I just knew.
- Knew what?
- What I was never sure of with you.

Ja minä ymmärsin. Täydellisesti.
Kunpa minullekin olisi vaivauduttu selittämään.


Toisen, ei kenties yhtä avaavan joskin vähintään vastaavassa määrin samaistuttavan hetken koin katsoessani viimeinkin viikko sitten Empire Falls -minisarjan.

Tässäkin spoilataan.

Isä (yksiselitteisen keski-ikäisenäkin ihana Ed Harris) lähtee kouluampumista lähietäisyydeltä todistaneen ja siitä hieman sijoiltaan menneen teinityttärensä (huomattavasti Famessa keikistellyttä pikkusiskoaan Kayta luontevampi Danielle Panabaker) kanssa rantakaupunkiin toipumaan. Tytär maalaa öljyväreillä keskellä pitkää laituria, meren velloessa ympärillään, isä pitää vahtia istuen lueskelemassa rantaan laskeutuvilla portailla tyttären taustalla. Näytetään, kun työhönsä uppoutuneena olleen tyttären katse alkaa hakea tuttua hahmoa, näytetään asteittain nouseva hätäännys ja avuttomana pyörivä pää, kuullaan vähitellen murtuva ääni tytön kutsuessa isäänsä.
Ja isä vastaa, paikaltaan nousematta mutta tilanteeseen täysin keskittyneenä ja niin intensiivistä myötätuntoa katseellaan välittävänä, että tytär rauhoittuu välittömästi.
Tässä. Olen tässä.

Se olisi hyvä tietää.

I love you.
'Cause I have to?
No.
'Cause I can't help it.