Jos joku on kerran päässyt niin lähelle, saanut aikaan sellaisia tunteita ettei kukaan, lyhyesti sanottuna pyörittänyt maailmaa ympärillään, panee se yhteyttä ottaessaan aina väistämättä pään enemmän tai vähemmän sekaisin. Vaikka pinnistelee palauttaakseen mieleensä kaiken sen pahan mielen, ahdistuksen ja ikävän, joita se sai aikaan, muistaa myös ne hyvät asiat ja sen, miksi juuri siitä alunperinkään tuli se ykkönen. Ei saa oltua sille äkeissään, ei pysty pelastamaan itseään sille turvalliselle, vihaiselle puolelle.
Kun se kertoo, miten sillä menee, mitä kuuluu ja mitä se ajattelee, huomaa edelleen haluavansa sille pelkkää hyvää. Tahtoo itsekin yhä kertoa sille kaiken, pienet yhdentekevät sattumukset ja maatakääntävät oivallukset, tunteensa ja niihin liittyvät tarinat. Ja muistaa, viime tingassa, liian myöhään, ettei enää voikaan. Etteivät ne enää kuulu sille, ettei itse kuulu; että se, omilla valinnoillaan, päätti näin, tehden tästä kaikesta tarpeetonta ja kiellettyä.
Se saa olon tuntumaan oudon irralliselle, epätodelliselle koko päiväksi. Kuinka samaan aikaan tahtoisi muuttaa ihan kaiken eikä yhtään mitään. Kuinka tietää vahingoittavansa paitsi itseään myös sitä toista silkoilla ajatuksillaan, eikä silti saa katkaistua niiden kehää. Kuinka jälleen kerran toivoisi asioiden olevan yksiselitteisiä, mutkattomia ja sävyiltään taittumattomia.
Tahtoisi, miltei enemmän kuin mitään, että sen olisi hyvin. Yhtä hyvin kuin minulla nyt.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti