Demarit ei dokaa

Perjantaina sain puhelun, joka vapautti minut ahdistuksesta, epätietoisuudesta ja yhdentekevästä turtumuksesta. Tuntui, kuin olisin saanut vedettyä keuhkoni täyteen ensi kertaa syyskuun lopun jälkeen. Seuraavana yönä nukuin sikeämmin ja levollisemmin kuin kolmeen viikkoon ja heräsin hymyillen. Ehkä vähitellen energiaa alkaa vapautua muuhunkin elämään, tai no, elämään ihan ylipäänsä. Jospa jaksan taas suunnitella tulevaa, innostua ja nauttia asioista sen sijaan että vain keskityn selviytymään. Ajatuskin siitä, minkälainen tapahtumaketju huomisaamusta käynnistyy, saa mieleni keveäksi ja hykerteleväksi. Toivoisinpa voivani vielä mahtailevasti sanoa, että oikeus voittaa. Siitä ei kuitenkaan vielä ole takeita ja tie tulee olemaan pitkä ja kuoppainen; ainakin se on olemassa.

Kemuihin on tulossa hiilihappojäätäkin. Ja rikospaikkanauhaa. Ja se sormimobile. Vain viitta puuttuu enää ja ne shokkipiilarit. Niistä tulee loistokekkerit ja minä olen päivänsankari.

Olen keksinyt Luppikselle lukuisia loistokkaita synttäri- ja joululahjoja. Myös muutama muu joululahjaoivallus on jo syntynyt. Lahjojen laatiminen ja suunnittelu ovat lempipuuhiani ja nautin suunnattomasti keksiessäni tai löytäessäni jotain erityisen osuvaa, henkilökohtaista ja lahjan saajalle salaliittolaistyyppisesti silmää iskevää. Olen myös niin omahyväinen ja lapsekas, että haluaisin kamalasti ihmisten olevan ylenpalttisen liikuttuneita ja otettuja lahjoistani, usutan niitä avaamaan ne ennen aikojaan, lypsän ihasteluja ja äimistelyjä ja teeskentelen vaatimatonta mielissäni myhäillen. Että osaatte sitten reagoida oikein saadessanne minulta lahjoja.