You say potato, I say fuck you

Eilen tulin ajatelleeksi, miten hirveän hauskaa olisi olla mies nimeltä Pertti Aholainen. Sitten voisi aina kirjoitella joka paikkaan että terveisin P. Aholainen.
Mietin myös sellaista juttua, että jos minä vuonna 2014 olen töissä Espoossa, pääsen töihin kauhean kätevästi metrolla. Minusta se oli ajatuksena aika mukava, vaikka eivät metrot niin kovin luotettavia ole enkä ehkä silloin enää edes asu tässä samassa talossa, jossa olen viimeiset kymmenen vuotta asunut. Toisaalta eihän sitä ikinä tiedä.

Tänään olen tohkonnut viikon päästä koittavasta Elävien kuolleiden yöstä, jonka paikka ja kuljetus järjestyivät lopultakin. Maanantaina suunnitelimme Nuun ja Punaisen kanssa koristelupuolta ja löysimme muun muassa kelluvia silmämunia boolimaljan somisteeksi sekä verisiä sormentynkiä, joista voi kätevästi askarrella mobilen. Torahampaat sen sijaan näyttäisivät olevan loppu koko maasta. Jos kemuista tulee lopulta yhtä onnistuneet kuin tarkoitus olisi, lupaan yrittää muistaa ottaa kuvia ja laittaa niitä sitten tännekin.

En ymmärrä, miten on mahdollista, että ainoa työhuoneessani alati kuuluva radiokanava on Metro FM. Se olisi vielä jotenkin sulatettavissa, ellei kyseisen kanavan arki-iltapäivien juontajapimu olisi niin maatakääntävän raivostuttava ja sen jutut yksinkertaisesti niin tyhmiä ja teennäisiä, että sitä tekisi mieli purra naamaan.
Lisäksi kiihdyin tänään lukiessani viimein uusimmasta Imagesta Anu Partasen vampyyriartikkelia. Se oli kunnianhimoton ja täynnä tyhjää; sen terävin oivallus oli että vampyyrithan hei siis oikeestaan symboloi seksiä ja alistamisen uhkaa ja vähän sitä kautta tavallaan sellasta SM-juttua ja torahampaat ja eritteet ja kontrollinmenettämisenpelko. Minä olen pitänyt Partasen Anua yhtenä toimittajaidoleistani. Siksipä tuntuikin niin pahalle huomata, että silläkin on näemmä välitöitä, niitä vähemmän briljantteja tekstejä ja yhdentekevää täytelänkytystä. Koko aviisi on muutenkin menettänyt arvoaan silmissäni viimeisen vuoden aikana ja lakkauttaisin sen tilaamisen välittä, jos sille olisi jokin oikea haastaja kotimaisessa aikakauslehtigenressä.

Viime yönä suunnittelin kirjoittavani bloggauksen henkilöistä A ja B, jotka lähestyvät ongelmallisia tilanteita täysin vastakkaisista suunnista. Hankalan tai epämiellyttävän tilanteen tullessa eteen toinen napsauttaa suunsa suppuun lailla osterin, muuttuu umpimielisen näköiseksi, kääntää selkänsä ja yrittää kävellä pois. Toinen taas spekuloi, inttää ja kärttää ja lopulta responssin jäädessä uupumaan sille tulee väkivaltaisia ajatuksia ja se saattaa suorastaan korottaa ääntään tai ainakin kääntää kylkeään mielenosoituksellisesti sänkyä ryskien. Aika vastenmielisiä reagointitapoja kumpikin.
Mutta nyt en enää jaksakaan ja se asiakin meni jo. Ensi kertaa saa olla eri mieltä ja välillä aivan sanomattoman ärsyttäväkin vailla pelkoa siitä, että se toinen alkaa uhkailla kaiken lopulla tai yksinkertaisesti jättää vastaamatta puhelimeen. Se tuntuu sanomattoman hyvälle.