Tämä viikko on ollut jotenkin käsittämättömän raskas.
Yksi venytty työpäivä. Yksi evätty työpaikka. Yksi jatkettu ja ratkottu riita. Yksi missattu teatterinäytös. Yksi elämyksellinen konsertti. Monta alati piinallisemmaksi käyvää työtuntia. Monien asioiden selvittelyä. Monia valkoisia valheita. Muutama painava totuus.
Ja sitten tuli viikonloppu, jona on tähän mennessä muun muassa lujitettu suhdetta, purettu kattoa, lattiaa ja seiniä, nähty livekiekkoilua sekä katsottu Lesbovampyyrin tappajia.
Näin torstaina Pinkin keikalla jo toisen kerran. Käsittämätöntä, miten amerikkalainen supertähti saa kotoisalla jutustelullaan yleisön tuntemaan yhteenkuuluvaisuutta: että tuttujahan tässä ollaan ja vaikka minulla on tässä taitavaa ja kuumaa henkilökuntaa ympärilläni ja teillä vain suolaisen hintaiset pääsylipunjämät taskussanne, niin frendei hei, samaa verta ja lihaa. Pink kiehnäsi tuttuun tapaansa lavalla saaden vähintään minun oloni levottomaksi, lauloi kiihkeissä setin loppupuolen biiseissä perinteisen ylävireisesti, keinui yläköysissä ja lopuksi dippaannutti itsensä valtavaan, catwalkille sijoitettuun vesisaaviin nousten yleisön ylle jälleen pisaroiden ja jotenkin ainutlaatuisesti show'lleen antautuvan kuvan itsestään luoden.
Pinkin pientä ja pikajuoksijahenkisesti kireää, valtaosiltaan näkösällä ollutta kehoa katsoessani mietin, miksi esimerkiksi se ja vaikkapa juuri The L Wordin Shane tai Kat Von Dee ovat mielestäni kuuminta mitään, mutta miksi Xena tai jotkut Jenna Jamesonin kaltaiset naiset eivät nosta lämpöä millään mittarilla. En keksinyt, sillä se ei selvästikään ole hiustenväri tai ruumiinrakenne. Asenne, kenties?
Sen sijaan keksin, että joulukuun tatuoinnin ja sitten sen seuraavan (jonka idea on tarkentunut ja on nyt niin hyvällä mallilla, että tavallaan tahtoisin skipata suoraan siihen) jälkeen haluan jotain siihen hiusrajan ja korvalehden väliselle ihokaistaleelle, siihen missä Pinkilläkin on jotain siistiä. Enää tarvitsee keksiä että mitä.
Juuri nyt olo on levollinen, huojennettu, hyvä. Luppis nukkuu vieressäni kuulostaen keskikokoiselle karhulle ja on jälleen sellainen, jonka lähellä tahdon olla. Kahden ystävän unelma eteni tänään kahden ylimääräisen käsiparin tuoman avun verran ja tuotti myös minulle suunnatonta nautintoa. HiiÄfKoo ei lopulta voittanutkaan, mutta viimeisen erän taistelun ansiosta nosti ottelun parhaaksi niistä livenä näkemästäni kahdesta.
Kynttilät palavat ja lasissa on jääkylmää persikanväristä kuohuviiniä. Voisinpa pysäyttää ajan tähän.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
5 kommenttia:
Älä pysäytä! En tykkäis jos mulla ois krapulaista ja tylsää koko loppuelämä.
ei se sitten stopannutkaan, vaikka pinnistin täysii. eli oot turvassa.
mistä toi otsikko on? ihana!
sen täytyy olla asenne muuten noiden välillä. oon tosi samaa mieltä, paitsi että kat von deestä vaan ulkoisesti, koska muuten sen käytös on musta jotenkin räävitöntä. en pysty paremmin selittään, musta se on vaan sadasti parempi jos se pitää suunsa kiinni.
sanavahvistus on oikeasti sickpie! mitäköhän tollasessa leivonnaisessa on?
otsikko on uutta suosikkiani, white liesia. tykkäisit muuten varmaan ihan musanakin, suosittelen!
hmm joo, ja tavallaan kyllä saan mitä tarkoitat tolla kuvauksella katista. samoin mun kuherruskuukausi sarjan kanssa alkaa kai olla vähän ohi, koska mun entinen lemppari pixie alkaa olla sikamaisen ärsyttävä kun se vaan joka jaksossa nyyhkyttää ja pimuilee. en jaksa katella sellasta liikuttumista ja nillittelyä.
mun tarvii kyl sit testikuunnella ehdottomasti :) mä katoin just kerran yhen jakson sitä, ja siinä just pixie itki kun niagara, ja olin et just. se on hyvä, mutta siinä on just noita ärsytyksiä niinkö vähän kanssa.
Lähetä kommentti