My momma taught me better than that

Kutsukaa minua arrogantiksi, omahyväiseksi ongelmienkerjääjäksi, mutta en suostu sätkimään ja sinkoilemaan possunuhapaniikissa. Eilen kuitenkin samaan bussikatokseen kanssani sulloutui pienikokoinen transhenkilö, joka yski räkää kurlaten ja syljeskeli taukoamatta nolon tyttömäisesti pukinparrastaan huolimatta. Se olisi ollut vastenmielistä jo aivan tavallisinakin aikoina; näinä tautisina päivinä se oli mielestäni suorastaan raivostuttavaa omaan napaan tuijottelua ja silkkaa röyhkeää piittaamattomuutta. Jos olisin sellainen henkilö, joka sanoo tuollaisesta (kuten Reino tai meidän äiti esimerkiksi), olisin sanonut, vieläpä aika rumasti.

Piittaamattomuus muutenkin on asia, joka sinkauttaa ns. henkilökohtaisen v-käyräni taivaisiin alle ohmin. Ihmiset, joiden mielestä on ihan okei ajaa tai, luoja paratkoon, värjätä genitaalialueensa (tai oikeastaan minkään alueen sen puoleen) karvoitusta kuntosalin suihkutiloissa. Ihmiset, jotka kaatavat pannusta viimeisen täyden kahvikupin itselleen ja jättävät loppulirut pannun pohjalle sakkaantumaan, vaivautumatta kaatamaan niitä pois, huuhtelemaan kannua ja heittämään suodatinpussia bioroskikseen tai edes kelaamatta, että niinkin todella voisi toimia. Ihmiset, jotka eivät katso ympärilleen - tai edes eteensä - kadulla kulkiessaan, sulkevat toisten kulkureittejä omalla harhailullaan sekä pysähtelevät sattumanvaraisiin kohtiin sakkauttaen jalankulkuliikenteen ja luoden kaaosta. Ihmiset, jotka ilmoittavat olevansa narttuja, jotka ylpeyttä äänessään sanovat laittavansa asiat tapahtumaan, etteivät välitä siitä, miten eivätkä halua kuulla, mikä niitä on tähän saakka estänyt tapahtumasta. Ihmiset, jotka aivan surutta sabotoivat muiden tunnelman vain siksi, että niillä itsellään on vähän nihkeä fiilis.
Miten olis: pää pois omasta pyllystä, edes toviksi? Anyone?


Tällä hetkellä elän tietyllä elämänalueellani turran yhdentekevyyden aikaa. Ne kaksi uutta, jotka siihen liittyvät ja jotka hurauttivat ohituskaistalla suoraan minun ja erään toisen asianosaisen päältä kärkikahinoihin, liehittelevät nyt minua jatkuvalla syötöllä, kehuen meikkejäni ja tukkaani ja suullista ulosantiani ja muuta merkityksetöntä, enkä minä osaa edes herjana kuvitella niiden olevan tosissaan. Hymyilen kasvot jähmeinä ja sanon kiitos enkä jaksa irvistää edes sisäisesti.

Asioilla on aina vähintään kaksi puolta. Jos ihminen nielee kritiikittä vain toisen kuulemansa puolen kiveen hakattuna jumalan totuutena, se on aivan saatanan tyhmä, naiivi tai yksinkertaisesti häikäilemättömän laskelmoiva oman edun tavoittelija. Minulle sellaisten puheet sijoittuvat kiinnostavuudessaan jonnekin kriketin sääntöjen ja parkettivahavertailun välille.