Seuraa laskuhumalainen, pointiton ja mahdollisimman omaperätön bloggauksen muotoon puettu blyääärgh.
Perheelliset sanovat, ettemme me citysinkut ymmärrä. Emme tiedä, millaista on valvoa öitä putkeen, sammuttaa uuden ihmisen kyltymätöntä nälkää nännit ruvella, pelätä sen puolesta ja varjella sen elämää; emme tiedä, millaista on kun joku hymyilee ensi kertaa elämässään, kehittyy päivittäin silmissä, imee aikaa, kärsivällisyyttä ja energiaa niin, ettei mihinkään muuhun riitä.
Millaista on kiukutella biojätteen viemisestä, ylitöistä, väärästä piiristä tulevista ystävistä. Haisevista jaloista, tahdittomista sukulaisista.
Emme ymmärräkään. Voimme yrittää asettua toisen asemaan, voimme eläytyä, voimme käyttää koko kuvittelukykymme. Kyseessä on kuitenkin niin suuri ja elämää mullistava asia, ettemme välttämättä pysty. Emme pysty, koskemme todellisuudessa ehkä tiedä siitä mitään.
Miten ne unohtavat sen kaiken? Yksinäiset illat, jolloin kosketustakin enemmän kaipaa ystävällistä ajatusta? Vaitonaiset aamut, jolloin tietää olevansa väärässä paikassa, mutta jolloin sekin haittaa vähemmän kuin herääminen yksin omassa kotona, liian avarassa sängyssä, liian viileissä lakanoissa? Hetket arkityön ja kodin välillä, jolloin huomaa, että kotiin voisi yhtä hyvin jättää menemättäkin kenenkään huomaamatta? Hetket, jolloin kaipaisi vierelleen jotakuta, joka tuntee läpikotaisin kuin ystävä, mutta joka ei anna ihon erottaa?
Eivätkö ne ole koskaan olleetkaan siellä, missä vastassa on vain kylmä kaakeli ja eilen kaadettu jaffalasillinen?
Eivätkö olleet, vai eivätkö vain halua muistaa?
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
8 kommenttia:
Olipas hienosti kirjoitettu! Mä tykkäsin eritoten kohdista:
"Hetket arkityön ja kodin välillä, jolloin huomaa, että kotiin voisi yhtä hyvin jättää menemättäkin kenenkään huomaamatta?"
"Eivätkö ne ole koskaan olleetkaan siellä, missä vastassa on vain kylmä kaakeli ja eilen kaadettu jaffalasillinen?
Eivätkö olleet, vai eivätkö vain halua muistaa?"
Ihan uskomattoman hienosti sanottu. Ei ne yleensä halua muistaa, jotenkin tuntuu, että kun ihminen saa jälkikasvua, se jotenkin korottuu (ja itse korottaa) ylempään kastiin, paremmaksi ihmiseksi kuin me jotka eivät olla jakauduttu moneksi.
Sanavahvistuksena kuolevainen eli morter
oi kiitos, sinä maankiertäjistä kultaisin! <3 itsehän olin jo sovittelemassa haarukkaa silmämunaan muistettuani, että piti sitten blogatakin ennen nukkumaanmenoa.
kiitän siis vilpittä ja puhtoisin sydämin, tätä juuri tarvitsinkin.
Kiitos muistutuksesta! Tuollaista elämää taitaa olla yhtä vaikea ymmärtää kuin omaani, vaikka sitä ihan itse eläisikin, tai olisi elänyt. Ehkä siksi romanttiset leffat päättyy siihen kohtaan, missä ei enää olla yksin muttei vielä kolminkaan.
No mä en kyllä ole kokenut tuota ettei sitä omaa kainaloa ole koskaan ollut...
Ehkä musta siksi olisi niin ihanaa juuri päästä siihen sänkyyn yksin nukkumaan, elää niin ettei aina joku halua jotain (en tiedä onko se edes mahdollista??). Tosin se olisi silloin oma valinta.
Mutta mä en koskaan ole myöskään kuvitellut että lapsettomien pitäis jollakin lailla ymmärtää tätä lapsiperheen elämää. Miten kummassa ne voisikaan? En mäkään ymmärrä sinkkujen elämää, niiden ongelmia ja murheita, kun en ole koskaan siinä tilanteessa ollut.
Sä kyllä kirjotat niin hyvin!
t. se kumma R joka on edelleen lukioaikaisen poikaystävänsä kanssa
Ne eivät tosiaan välttämättä ole koskaan olleet tässä tilanteessa. Mutta koska niillä on kumppani ja perhe ja ne ovat jossain ylemmällä tasolla, ne luulevat tietävänsä, että ei citysinkun suru ole mitään, ei citysinkun ahdistus tunnu miltään, citysinkut valittavat turhasta - ainakin kun vertaa citysinkkujen arkea heidän arkensa hankaluuteen. Brr.
Kai se on niin, että kun on porukassa, on kovin vaikea muistaa enää sitä, millaista oli olla yksin. Hoitaa kaikki yksin, olla jakamatta arkea, olla nojaamatta kenenkään olkaan. Sitä kuinka kaipaus on toinen iho.
Paljon pahaa mieltä ja kyräilyä vältettäisiin, jos kaikki muistaisivat, että muiden murheet ja arki on ihan yhtä todellista kuin se omakin, ei yhtään väheksyttävämpää. Mutta se nyt on jo ihan utopiaa, ihmisiähän tässä kaikki ollaan, eikä enkeleitä... :/
mahtavaa saada vähän näkökulmia tähän! ja erittäin hyvä pointti rooiboksella tuo, että pitäisi aina muistaa, että toisen tunteet ovat sille toiselle aivan todellisia, vaikkeivät itselle näyttäytyisi mitenkään valideille.
kohti parempaa maailmaa!
En kyllä kuvittele olevani mitenkään ylemmällä tasolla, ihan samalta viivalta mennään. Ongelmat, surut ja ilot on vaan lähtöisin eri asioista. Kuvittelisin että suru tuntuu samalta on se surija sitten perheellinen tai sinkku.
t. R
näinpä! säpä oletkin katsos valistunut ja empatiakykyinen ihminen. kaikki ei ole, oli niillä sitten perhettä tai ei.
Lähetä kommentti