Lauantai valkeni perjantaisista terassikauden avajaisskumpista huolimatta kivuttomana ja kauniina. Prätkäliikkeen ystävämyynnissä oli kuumaa, paitsi auringosta myös kaikista niistä kiiltävän himottavista, isomoottorisista pyöristä ja niitä luotsaavista maastohousuisista, hämmentyneesti hymyilevistä prätkäjätkistä. Ostin elämäni ensimmäisen prätkätakin (ja huomasin vasta kotimatkalla, että sen takaliepeeseen on brodeerattu "Try to catch me". Arvostaakohan ajo-opettajani sitä?) ja hanskat, enkä olisi malttanut riisua niitä koko iltana. Takki on musta, limenvihrein ja valkoisin tehostein, ja saa minut muistuttamaan hieman Hulkia leventämällä hartialinjani muurinmurtajanomaiseksi. Se on ihana, se on katu-uskottava - ja se on minun, kokonaan, vain ja ainoastaan minun. Kypäränkin saan, vähintään pitkäaikaislainaan kuulemma, ja arvatkaapas mitä: se on mattamusta! Huoh.
Eilen sitten tulimme tuta nauriiden olevan selvästikin sesonkituote, eikä tuon sesongin aika taida olla ihan vielä. Neljännessä ruokakaupassa tärppäsi, ja vaikka varanauriskin oli jo hankittu, sain pitäytyä kestitykseni alkuperäisessä menuideassa, hunajaisissa uuninauriissa valkosipulivoin kera. Nauriskesteissä olivat läsnä Nuu, TK jonka kotonakäymisen kunniaksi koko kestit polkaistiin käyntiin, sekä Kuosma ja myöhemmin myös Reino. Omenapiirakkaakin nautittiin, vispatulla soossilla, ja sampanjaa ja vuosikertahäränverta. Jutut olivat totuttuun tyyliin huonoja, mauttomia ja yleisesti loukkaavaksi koettuja. Toiset humaltuivat toisia enemmän, kaiken määrähän on vakio kuten muistamme. Reittimme kulki tuttujen Kallion baarien ja Vegemestan järisyttävän hyvien burgereitten kautta keskustan kantiksiin, jossa törmäsin yllättäviin kasvoihin menneisyydestä. Tiskillä ei yrityksistä huolimatta saanut vaihdettua kymppiä viisikymppiseksi, eikä pantiksi jätettyä nahkarotsiakaan tarvinnut yrittää myydä katukaupassa. Sen sijaan eräs viereemme tiskille linnoittautunut pitkän linjan tenuttaja piereskeli, äänettä mutta voimakkaanhajuisesti ja koetti haastaa meitä keskusteluun kanssamme, tuloksetta. Kävin kehumassa kivannäköisen ja silmäpeliini vastanneen miehen, ja sen ilahtuneen kiitoksen edessä tunsin itseni pyyteettömäksi ja vilpittömäksi hyväntekijäksi.
Kotimatkalla itsekurini toimi ensi päivää kuivilla viettävän narkkarin periksiantamattomuudella: herätin työn sankarin, tungin itseni juttusilleen ja pummin vielä kyydin kotiinkin. Vielä nyt kohtaamisen jälkihehkuissa paistattelu saa olon tuntumaan hyvälle, mutta pudotus tulee olemaan kerta kerralta kovempi. Miten sitä ei vain suostu uskomaan yksinkertaisia totuuksia? Miksei anna kivulle edes mahdollisuutta haalistua, helpottua, lakata merkitsemästä? Miksi vain tykkää, henkeäsalpaavan, sydäntäkuristavan, epätoivoisen kovasti - ihan liikaa?
Olisitpa täällä valvomassa mun unta.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti