Lyckan är sill och dill

Nuukin otsikoi ruotsiksi. Minäkin halusin.

Tänään verokarhu viimein suvaitsi ilmoittautua. Takaisin tuli huomattavasti vähemmän kuin monille lähipiiriläisilleni, mutta kuitenkin moninkertaisesti viimevuotinen potti. Sen verran sopivasti, että aloin varailla tatuointiaikaa. Rahathan ovat fyysisesti käsissäni vasta joulukuussa, mutta koska minulla on mustaa valkoisella niiden olemassaolosta, tuntuu kuin voisin ihan hyvin törsätä ne vaikka heti. Siksi onkin uskomattoman turhauttavaa odotella vastausta sähköpostiinsa, jossa ilmoittautuu jonottamaan syksyn tatuointiaikoja. Oikeastihan se on vain hyvä, sillä tuska jalostaa ja kärsimys kasvattaa. Ja vartominen vituttaa.

Ihan huomattavan vähän sanottavaa tällä erää. Tuntuu, ettei mitään tapahdu, ja jos tapahtuukin, ei sillä ole mitään merkitystä. Odotan sellaisia elokuvista opittuja, absurdeja ja satumaisia sattumuksia ja eleitä, en oikein jaksa keskittyä mihinkään tai piitata mistään. Haluaisin kamalasti kaikkea, enkä oikeasti kuitenkaan kuin yhden asian.

Tänään hymyilin varovaisesti suloiselle pojalle. Se hymyili takaisin siten kuin asiakaspalvelijalle hymyillään, poskia vähän pingottaen ja hampaita näyttämättä. Ehkä huomenna joku katsoo silmiinkin.