Minulla on ikävä lempinimiä. Niitä sellaisia, jotka sikiävät yhteisestä, yksityisestä hassuttelusta, kenties jostain intiimeistä yksityiskohdista tai jaetuista lapsuusmuistoista. Sellaisista vähän noloista ja uniikeista hellittelysanoista, joita kuullessaan ehkä vähän leikisti hermostuu, mutta salaa kuitenkin tykkää hurjasti siitä, että joku välittää niin paljon, että viitsii keksiä sellaisia.
Ikävöin myös sitä kihelmöivää, onnellista jännityksen tunnetta, joka pistelee iholla päivän, illan odotuksessa; pitkiä ja näennäisen tarkoituksettomia, jaarittelevia puheluita, pieniä yhdentekeviä tekstiviestejä, sähköposteja jotka kertovat lähettäjän kaipaavan; kiireettömiä tunteja, joina maailmankaikkeus pyörii kahden navan ympärillä eikä mikään ole tärkeämpää kuin toisen iho omaa vasten; hiuksia pörröttäviä käsiä, syliä itketyksen ympärille, hymyä joka syttyy vain minua varten.
Kaikkein eniten kaipaan ajatusta siitä, että olen jollekulle enemmän kuin kukaan. Että kuulun johonkin, jollekin.
Meistä ei enää
jäljellä mitään
Päivässä haihtuu
toiseksi muuttuu
Se vihloo ja syö
joka ytimeen asti käy yksinäisyys
tänäänkin minä luovutin
annoin sen nylkeä mua
- PMMP: Tulva
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti