I empty bottle, I feel a bit free

Sitä tulee aina toisinaan tuumineeksi.
Lähtiessään yksille jotka venyvät seuraavaan aamuun. Korkatessaan punaviinipullon arki-iltana saadakseen kipeästi kaipaamansa lasillisen. Kulauttaessaan jatkoilla sen viimeisen ja tavallisesti täysin tarpeettoman viskipaukun. Aloittaessaan kesäisellä puistobrunssilla päivänsä korkeaan Tiimarin lasiinsa kaatamallaan mimosalla.
Että kuinka helppoa olisikaan luiskahtaa alkoholistiksi.

En luonnollisestikaan tarkoita, että hyvistä bileistä ja kuohuviinin mausta pitävän kolmikymppisen ja Hesarin Alkon rappusilla päivystävän rapajuopon välille olisi vedettävissä suora joskin jyrkästi viettävä yhteysviiva. Tarkoitan sellaista päivittäiset velvollisuutensa, ihmissuhteensa ja talousasiansa moitteetta hoitavaa suurkuluttajaa, jonka on helppo luetella kantabaarinsa hinnasto ulkomuistista, Alkon edulliset mutta kelvolliset punaviinit ja keskikaupungin after work -tarjouspaikat, mutta hankala muistaa päivää, jolloin olisi ollut kokonaan ilman alkoholipitoisia virvokkeita.
Kaappijuoposta, siitä minä puhun.

Huomaa sen nousuhumalasta syntyvän kevyen udun olevan useimmiten arkea mukavampi; opittuaan loiventamaan oikein krapula tai sen pelkokaan ei enää pääse pilaamaan riemua. Hahmottaa helposti sen joissain olosuhteissa sangen tavoiteltavaksi tilaksi. Ymmärtää, todella ymmärtää, mistä eskapismissa todella on kyse. Tajuaa olevansa rajalla, jonka toisella puolella ovat satunnaiset, eivät aina hallitut saati epäsäännölliset mutta toistaiseksi vielä yksilölliset humalat ja toisella puolen niiden tavoitteellinen lisääminen ja arkipäiväistyminen.
Eikä millään rajalla voi loputtomiin keikkua lipeämättä ennen pitkää jommallekummalle puolelle.


Olen koko päivän tuntenut käveleväni jonkun toisen jaloilla. Eilinen tasapainolautakyykkäily on tehnyt tänään liikkumisestani epävakaata ja hapuilevaa, kuin yrittäisi suoriutua esperantoksi käännetyn Kelan OT12-kaavakkeen täyttämisestä.
Moottoripyöräilyyn etureisien hyytelöisyys ei onneksi vaikuttanut. Ajoin jo melkein hyvin enkä taaskaan osunut mihinkään, en edes niihin kierrettäviin keiloihin tai vähän väliä ajolinjalleni tepastelleeseen ajo-opettajaani. Kuudesta käsittelykokeen osa-alueesta kaikki kolme harjoiteltua olisivat kuulemma menneet läpi, kaksi jopa niille tehtäville kasvoja vasten nauraen. Hymyä alkoi irrota maikastakin, tunnin lopulla se oli jo miltei hyväntuulinen ja suhtautui suopeasti pakonomaiseen leikinlaskuuni. Ihan tällaisena ironisena kuriositeettina vielä loppuun pieni tietovisa: kuka arvaa ekana, mitä se tekee sivutyönään?

Kukaan ei lähtenyt kanssani juhlistuslasillisille. Kaadoin siis kotiinpäästyäni itselleni yhden: hyvän ajotunnin kunniaksi ja yksin riemuitsemisen harmillisuutta lievittääkseni.