Coats and phantoms

Viime postauksen jälkeen on tapahtunut seuraavaa: olen rakastunut.
Lontooseen.
Simply smitten, kuten paikalliset sanovat. Mutta mitä siitä kertoisin, kysyjille vastaisin?

Kertoisinko, kuinka kiertoajelubussin sisäänheittäjäpoika pysäytti minut kadulla juuri kaupunkiin saavuttuamme kysyäkseen hiusvärini luonnollisuudesta vaiko siitä, kun hotellin vastaanottovirkailija tiedusteli miltei ensitöikseen, edustanko hiusteni vuoksi jotain kulttia vai olenko ehkä salagootti?

Kertoisinko, miten pikkuinen ja kummallinen hotellihuoneemme oli, miten sen ikkunat antoivat roskakatokselle, katossa risteili kosteusvauriojuova ja kylppärin lavuaari oli lähes tukossa; miten kun avasin matkalaukkuni, lattialla ei enää mahtunut kävelemään ja miten hiukset piti föönata sokkona, sillä ainoa peili sijaitsi kylppärissä, missä puolestaan ei ollut töpseliä lainkaan? Miten joka aamu hotellissa myös majoittuva hullu kiinalaisnainen tuli käytäville käymään taistelua näkymättömän kumppaninsa kanssa ja olisi karjunnallaan herättänyt vainajatkin? Miten juuri tyynypäädyn takana kulkevat vesiputket saivat olon tuntumaan varsin tidaaliselle yläkerran naapurin huuhtoessa vessansa?

Kertoisinko, kuinka ensimmäisenä iltana osallistuimme kahden tunnin fantastiselle Jack the Ripper -teemakävelylle, jolla ripperologi-John kertoi herra Viiltäjän töistä ja metsästyksestä niin karmivan elävästi, palavasilmäisesti ja taidolla, että kotimatkalla vilkuilimme säikkyinä pimeisiin porttikonkeihin ja juttelimme kukkasista perhosista saippuakuplista koiranpennuista vain painajaiset välttääksemme?

Kertoisinko, kuinka emme onnistuneet yhtenäkään päivänä syömään kylliksemme, sillä pubit eivät - ulkomainonnastaan huolimatta - suostuneet tarjoilemaan meille enää illalla ruokaa, ja mennä kituutimme lounaan ja jonkin pikaruokahenkisen iltapalan sekä pullotetun veden turvin; kuinka aina onnistuttuamme saamaan oikeaa ruokaa se osoittautui parhaaksi ikinä - eikä edes maksanut paljonkaan?

Kertoisinko, miten torstaina ostamani musikaalilippu oli perjantaiaamuun mennessä kadonnut mystisesti, jälkiä jättämättä, ja miten lippumyymälän poika aivan mutkitta printtasi lippukopion minulle soperrellessani toivoni menettäneenä ja äärimmäisen nöyränä koko tarinan; kuinka metroliikenteen takkuilun vuoksi myöhästyimme näytöksestä kuusi minuuttia mutta pääsimme sisään emmekä menettäneet kuin avausinstrumentaalin; kuinka itse show - Priscilla, Queen of the Desert - oli parasta koskaan näkemääni musiikkiteatteria, pääosan vetävästä Jason Donovanista jokikiseen kuoro- ja tanssiryhmäläiseen saakka lavastuksineen, puvustuksineen ja valaistuksineen päivineen; miten yleisö - teeman mukaisesti leninkeihin ja höyhenboiin sonnustautuneita miehiä ja naisia flipflopsandaaleissa - antautui kappaleelle täydellisesti, laulaen ja tanssien mukana, fosforoituja drinkkejä nauttien ja suosiotaan estotta osoittaen?

Kertoisinko, miten monia uskomattoman hienoja Converseja ja Superstareja löysin lukuisista, pelkästään sneakereihin keskittyneistä myymälöistä mutta sain ostettua vain yhdet, vinyylimustat Converset; miten emme löytäneet puoliakaan aiotuista liikkeistä, joiden osoitteet olimme jopa etukäteen netistä tarkistaneet, mutta sen sijaan kymmeniä toinen toistaan houkuttelevampia puoteja, kuten senkin skeittikaupan, jonka keesipäinen, pinkillä kajalilla silmänsä rajannut myyjäpoika luukutti Disturbedia ja kaivoi herttaisesti hymyillen minulle erikokoisia printtipaitoja pyynnöstäni (ostin yhden käsirauta-aiheisen, sillä niistä kaikkein siisteimmistä ei ollut kokoja); miten lumouduin Camden Townin tunnelmasta, ostin sarjakuvalaukun ja himoitsin reisiluuprinttipaitaa kuumeisesti?

Kertoisinko Buckinham Palacen vartijaparaatista, maailman parhaimman tuoksuisista miehistä joita käveli vastaan metrotunneleissa ja kadulla ja liukuportaissa, Reetun ja Nelson Mandelan patsaista, London Eyen hämmentävästä maisemaan sopimattomuudesta ja Big Benin edustalla parvelevista G20-mielenosoittajista, paikallisten ambulanssien varustelutasosta, liikenneympyrän keskellä lounastavista kaupunkilaisista, Harrod'sille pystytetystä Dianan ja Dodin muistosuihkulähteestä ja hävyttömän halvasta viskistä?

Vai kertoisinko eilisestä, pubi-illasta Camdenissa, jonka aikana ehdin muun muassa seuraavaa:

- keskustella pilkkunaamaisen, kodittoman näköisen miehen kanssa, joka sanoi tulleensa juttelemaan kanssani siksi, että kaikki katsoivat häntä karsaasti ja minä näytin ystävälliselle, ja kysyi, minkälaista on elää Suomessa
- saada huomiovyöry t-paitavalintani vuoksi ja joutua kertomaan New Yorkin matkastani sitä taustoittaakseni
- hengailla piirua vaille kaksimetrisen naistenalusvaatekauppiaan ja tämän ystävien (sydänkirurgi, intialainen yliopisto-opettaja ja vanki) kanssa, vastaanottaa tarjottuja drinkkejä sekä kohteliaisuuksia ja jutella muun muassa robottitanssista, kielitaidosta sekä rottweilerista nimeltä MacKenzie
- vaihtaa pubista klubiin, jonka katto oli matalammalla kuin Lady Moonissa ja lisäksi täynnä violetteja ilmapalloja, jossa kaikki juomat tarjoiltiin muovisista tarjoiluastioista, jossa soi vanha ysäripoppi ja jonka unisexvessassa seisoskeli mies, jonka työnä oli asetella vessassakävijöille tarjolle tikkareita isoon ChupaChupsin tikkarin malliseen telineeseen
- väistellä vuohenjuuston makuista kieltä ja liian innokkaita käsiä
- lähteä kotiin kahdesti, kun ensimmäinen kerta päättyikin "vielä yksiin" ensimmäisessä pubissa
- huomata silmäpelin toimivan taian lailla ja päätyä komean uusiseelantilaisen kokin juttusille sulokkaiden silmäniskujen ja paraatihymyn väläyttelyn seurauksena
- ajaa kotiin aidon mustan taksin takapenkillä, spekuloiden liiallisen ja sopivan flirttiasteen välillä kulkevasta rajasta
- tuntea olevani sangen viehättävä, haluttu ja muutenkin varsinainen ykköspalkinto
?

Tänään palasin kotiin, lopen uupuneena mutta onnellisena. Jälleen kaupunki, johon pitää päästä palaamaan.