Vågan & viljan

Rakastan miltei varauksetta kaikkea Juha Itkosen kaunokirjallista tuotantoa, jopa tätä uusinta novellikokoelmaa. Kategorisesti en pidä novelleista: ne antavat liian vähän, jättävät liikaa kertomatta ja loppuvat kesken, vaatien silti kiinnostumaan ja piittaamaan. Itkosen novellit eivät luonnollisestikaan poista epäsuhtaa minun kyltymättömän ja ylenpalttisuuteen taipuvaisen (lukijan)luonteeni sekä novellien rajatun ilmaisun väliltä, mutta ovat jotenkin niin satuttavan vastustamattomia, että luen niitä himokkaasti ja jokaiseen novelliväliin yhtä kärsimättömänä notkahtaen.

Itkosen novelleissa elämä on arkisen absurdia ja nostalgian täyttämää. Miehet eksyvät, hämmentyvät ja harhailevat, puhuen naisista - sillä naiset ovat aina läsnä, silloinkin kun eivät ole, tai ehkä etenkin juuri silloin - kauniisti ja yhtä ymmällään niistä kuin itsestäänkin. Asiat ovat pohjimmiltaan yksinkertaisia mutta teot eivät yksiselitteisiä ensinkään, eikä mikään ole pysyvää saati varmaa.

Luen Huolimattomia unelmia ratikassa, helmikuisen auringon ujossa nousussa. Äkkiä muistan lyhyen, merkityksettömän keskustelunpätkän edelliseltä illalta, Erään ja itseni väliltä:

- Sulla on lämmin iho.
- Mut kylmät kädet, koita.
- Kylmät kädet, lämmin sydän. Niin mäkin aina sanon niille mummoille, joita pitää tutkiessa painella vähän vatsasta. Kun ne sanoo että hui kun sulla on kylmät kädet niin mä sanon että niin mutta lämmin sydän.
- Sä taidatkin olla just vähän tollanen, naistennaurattaja.
- Eikun sillä saa sen jään särjettyä. Sillä tai sitten morfiinilla.

Koko ajan taustalla soi Porcupine Tree, feeling all your touching, feeling all your blood, feeling all your touching, feeling all your love.
Ulkona on alkanut pyryttää.

Varoittamatta minua alkaa itkettää.