Spockinkorvainen Lenin eli Jussi Massinen ja Lentävät Burgerit

Eilen huomasin, etten ole Marie Antoinette.

Pidän kovasti viihteestä, helposti sulavista asioista ja yhdentekevästä hassuttelusta. Puhun paljon ja kovaan ääneen, mutta vain harvoin asiaa.
Toisin sanoen elämän macaroneleivospuoli on minulle arkipäivää.

Eilen kuitenkin muistin, että ruisleipä on paitsi terveellisempää ja tylsemmän väristä myöskin huomattavasti enemmän haastetta syötäessä tarjoavaa sekä pidempään kylläisenä pitävää.
Olin istumassa iltaa ystävieni luona, ja suunnitellun Guitar Heron pelaamisen sijaan aloimme puhua asiaa. Illan mittaan keskustelun keskiössä olivat muun muassa seuraavat, mieltä kuohuttavat aiheet:

- yleisen asevelvollisuuden lakkauttamisen ja palkka-armeijan perustamisen suorat ja välilliset vaikutukset kansantalouteen
- Nina Mikkosen uhraaminen keskustelun alttarille provokatiivisen keskustelunavauksen nimissä
- Timo "vieläkin vailla" Hännikäinen sekä Teppo M.(annerheim?) aikamme kuvina
- pitäisikö valtion tukema taide selvästikin yleisesti tuottamattomana lakkauttaa ja siirtää taiteentekeminen vapaa-ajalla suoritettavaksi harrasteeksi?
- onko kaiken tehostaminen todellakin tavoiteltavaa saati järkevää - ja mihin sillä pyritään?

Huomasin keskustelun tiimellyksessä, että olen sikäli hieman lapsekkaasti provosoituva, että järkiperäisten argumenttieni loppuessa alan reagoida tunteella. Minusta on esimerkiksi hampaita kiristävän turhauttavaa, jos älyllisesti ja retorisesti täysivaltainen ja muutenkin aikuisten maailmassa pystyvänä toimijana esiintyvä keskustelukumppanini ei ymmärrä kantaani, joka on omalleen kutakuinkin vastakkainen, humaani ja muutenkin paljon oikeampi - tai kenties ymmärtääkin, muttei siltikään muuta omaansa sen mukaiseksi.

Mietin myös, miten paljon siviilirohkeutta - tai vaihtoehtoisesti piittaamattomuutta - vaatii pysyä itsepintaisesti kannassaan, ainoana ja periaatteessa jo kumoon argumentoituna koko seurueessa, ja palata aina vain ensimmäiseen premissiinsä, toistellen sitä ja muiden keinojen ehtyessä siirtyä sen semanttiseen tarkasteluun.

Havaitsin viimein ystäväni käyttämän keinon, joka saa hänet aina vaikuttamaan väittelyiden vähintäänkin moraaliselta voittajalta. Toisin kuin minä, alakynteen jäädessään hän ei takerru näkyvän uskollisesti ja uppoavan merimiehen surullisella sinnikkyydellä omaan kantaansa, vaan tekee äkillisen mutta hienovaraisen takinkäännön esittämällä muutamia myötämielisen tarkentavia kysymyksiä vastakkaisesta kannasta ja luo näin illuusion siitä, että onkin todellisuudessa vain keskustelun käynnissäpitävä voima ja esittää kontroversiaaleja kommenttejaan vain suvantokohtien välttämiseksi. Todellisuudessa ihailen moista diplomaattisuutta ja retorista kekseliäisyyttä kovasti, mutta eilen huomasin ärsyyntyväni ja kokevani tulleeni manipuloiduksi.
Samainen henkilö osaa myös keventää tunnelmaa keskustelun valuessa liiallisen emotionaalisuuteen, kantojen eskaloitumiseen ja nyrkkitappelun uhkaan kiinnittämällä kollektiivisen huomion johonkin täysin karnevalisoituun tai aiheesta irralliseen, huvittavaan yksityiskohtaan. Tämäkin turhautti minua eilen, mutta on oikeasti erittäin tarpeellinen kyky näin hunnikulttuurin ulkopuolella elävien keskuudessa.

Tätä ennen olin viikonlopun aikana joutunut paitsi Marian perjantaipäivystykseen myöskin Tampereelle.

Ensinmainittu sujui paljon oletuksia notkeammin, ja koska paikan päällä en saanut tilaisuutta kehua kaiken sujuvuutta, teen sen tässä: havaitsin alati kiusallisen ja, kuten aiemmin mainittua, harmillisen rumentavan silmätulehduksen hiipineen vieraakseni täysin yllättäen ja motiivia vailla, kesken perjantain työpäivän. Päästessäni irtoamaan hoitofasiliteettejä kohden kello näytti jo päivystysaikaa: olin jo etukäteiskärsimätön, harmissani ja äreä joutuessani mielikuvajonottamaan tuntikausiksi itseään kolhineiden juoppojen, siniseksi hyytyneiden narkkien ja korvatulehdustaan ulisevien lapsosten keskeen. Mutta kas! Koko visiittiin kuluikin ilmoittautumisineen, tutkimuksineen ja reseptinkirjoittamisineen yhteensä kokonaiset 15 minuuttia. Lääkärini oli itseäni noin napaan ulottuva valkohapsinen jotakuinkin persialaissyntyisen oloinen tohtori, joka myhäili ja hohotteli hyväntahtoisesti ja kirjoitti vitsikkään reseptin kahdella sormella näppistä takoen ja huuteli HEI HEI! jo ennen kuin olin ehtinyt edes nousta tuoliltani lähteäkseni ovea kohden.
Hakaniemessä pääsin apteekissakin palvelutiskille välittömästi, enkä kotiinpäästyäni ollutkaan yhtään kiukkuinen saati voipunut tai julkisen terveydenhuollon lannistama. Jos Mammukka nyt eläisi, lähtisi taas pari kaalipiirakkaa kohti hoivahenkilökuntaa.

Tampereella puolestaan suoritettiin jälleen tukkataikoja, ja vaikkei pornopolkasta saanutkaan tehtyä suoraa siirtymää Shane-pörröön kuten olin ajatellut, suunta tuli kuitenkin selväksi. Reinon äiti hoiti ystävällisesti myöskin rokotustilanteeni ajan tasalle, minkä seurauksena en viime yönä voinut kääntyä vasemmalle kyljelleni lainkaan enkä tohtinut lähteä tänään rimpuilemaan seinällekään. Tähyilen siis ikkunasta pihalle odottaen sitä aurinkoa, joka täksi päiväksi luvattiin.