Oo Las Palmas, oo Las Palmas!

Laineen Miero koetti haastaa minut sinänsä varsin kiinnostavalle kuulostavaan meemiin. Tänään olen kuitenkin laiska ja lahjaton enkä millään jaksa tarttua täkyyn. Ehkä myöhemmin.


Helsingin Sanomien Kuukausiliitteessä on juttu suomalaisten viisikymmenluvulta alkaneesta Kanariansaarten lomamatkailusta. Minäkin olen ollut Kanariansaarilla (en tosin enää muista, millä niistä). Tunnen liittyväni miltei ikiaikaiseen Keihäsmatkalaisten ketjuun; se saa minut yhtä aikaa hieman häpeileväksi ja ylpeäksi.

Olin juuri täyttänyt kymmenen vuotta ja elämässäni oli alkamassa hartaasti odotettu jakso: lomamatkalta palattuamme hakisimme kotiin pikkuisen cavalierkingcharlesinspanielinpennun, minun omani, liekkiturkkisen Tomppelin. Olimme jo käyneet tutustumassa tuohon pieneen piiskahäntään, kun se vielä mahtui kymmenvuotiaan kahdelle kämmenelle ja näytti enemmän rotalle kuin seurakoiralle. Kotimatkalla kennelistä en olisi enää halunnut viikoksi etelään, vaikka olin odottanut sitä jo monta kuukautta. Halusin pikkuisen naskalihampaisen pässinpään kotiimme heti; sitä olin kuitenkin odottanut vuosia.

Matkaan kuitenkin lähdettiin, aikana, jolloin etenkään lapsiperheet eivätkä varsinkaan yksinhuoltajaäidit tenavineen juurikaan lennelleet Välimeren aurinkoon ihan vain tyhjää toimittamaan ja Camparia latkimaan.
Minun albiinoihoni paloi lapsiporsaan väriseksi: uima-altaalla otetussa kuvassa livon vaniljajäätelötuuttia, joka luo vinkeän kontrastin räikeänpunaista naamaani vastaan.
Sain kirkkaankeltaisen Minni Hiiri -hapsuteepaidan sekä mustan ja vuosia vain pyhäkäytössä olleen Snoopy-pyyhkeen.
Kävimme katsomassa keskiaikaisia turnajaisia, minä pääsin talutusratsastamaan turnajaishevosella ja jouduin kauhukseni puhumaan espanjalaisen pikisilmäisen tallipojan kanssa eräänlaista pidginiä. Sain muistoksi valokuvan tuosta ikimuistoisesta hetkestä, hienoissa Wanted-kehyksissä ja oman ritarini nimikirjoituksella varustettuna.

Kotiin palattuamme meille muutti koira, eikä elämä enää koskaan ollut ennallaan.


Tänä iltana kotimatkalla ilmassa tuoksui aivan selvästi keväälle. Kanssani samassa raitiotievaunussa oli yhtaikaa kolme kivannäköistä miestä: se jos mikä juoruaa valoisamman ajan lähestymisestä.

Huomasin äsken kaipaavani Rikkaan Ystävän tapaa siristää silmiään nähdessään jotain sitä miellyttävää. Mistä voi tietää, mitkä piirteet ihmisessä ovat niitä, joita ikävöi sen ihmisen ollessa poissa?