Beibi sä lämmität mun hanskan!

On viimeinkin päivä, jolloin olen saavuttanut aikuisuuden.

Ollessani vielä teini - tämän päivän sellaisiin verrattuna lähinnä viaton tutinlutkuttaja - olin kovasti ikäistäni vanhempaa ja tietysti älykkäämpää myös. Tuhahtelin koulutoverieni touhuille ja podin eksistentiaalista maailmantuskaa sekä yritin pelastaa planeetan, häkkikettu kerrallaan. Kehitysvaiheelle varsin epätyypillistä ja originaalia, vai mitä tykkäätte? Olin siis Uniikki, Väärinymmärretty Yksilö, ja kielsin ikäluokkani niin pontevasti ja päättäväisen linjakkaasti, että minua usein pidettiinkin vuosiani aikavampana.

Kaikessa hiljaisuudessa olin kuitenkin aivan yhtä kehittymätön kuin kaikki muutkin. Ripustelin imelien poikabändien julisteita seinilleni, kirjoittelin runoja - ja lumouduin Hype-musikaalista. Muistaakseni se oli ensimmäinen näkemäni iso musikaaliproduktio, jos Mörköoopperaa ei lasketa. Siitä pitäen olen, kuten jo aiemminkin mainitsin, hurmaantunut miltei varauksetta musikaaleista, joukkokohtauksista, isoista tanssi- ja lauluskeneistä. Erityisen kovasti olen tähän mennessä digannut (nopeasti muisteltuna) Hairista, Kurjista, Sweeney Toddista ja Hairspraysta. Lähdin siis suurin odotuksin näkemään kulttuuriattasea M. Laineen johdattamana tämän kevään "sukupolvimusikaalia", Spring Awakeningia.

Ensimmäinen virhe oli omani: lukaisin pikaisesti esittelylehdykän läpi, ja silmiini tarttui vain rivi "The world premier on 19.5.2006 was produced by Atlantic Theater Company - -.". Se fakta, jonka menin missaamaan ensilukemalla, kuului seuraavasti: "Perustuu Frank Wedekindin näytelmään Kevään herääminen (Frühlins Erwachen 1891)."
Odotin amerikkalaista high school -musikaalia (joo joo, ehkä ensi kerralla jaksan tehdä taustatyötä). Sainkin jotain käsittämättömälle aikakaudelle sijoittuvaa hämmennystä, jossa hahmot olivat koomisesti nimeltään esims Moritz Stiefel, Ilse Neumann, Georg Zirschnitz, Tohtori von Brausenpulver tai suosikkini Fräulein Knuppeldick. Nuoren kiimaisen Wertherin kärsimyksiä siis koko rahalla. Ja just ku aloin pitkästyä, ne rupes paneen!

Asiaan. Kyseessä olivat kuulemma ensimmäiset yleisölliset harjoitukset, joten jännitys ja sellainen yleinen ylivirittyneisyys olisivat sillä selitettävissä. Minä olen kuitenkin Minkki Kohtuuton, minua ei inhimillisyys kiinnosta ja niinpä minä käsken teidän tehdä paremmin, HAHAHAHAA!
Bändi oli kummallisesti miksattu (ikään kuin minä siitä mitään tietäisin. Kerron vain mille kuulosti.) peittämään laulajien äänet kiusallisesti ja vieläpä niin, että lyriikoista oli paikka paikoin miltei mahdoton saada selvää; lisäksi etenkin jousilla olisi ajoituksissa vielä koko lailla petrattavaa.
Laulajat vetivät kautta linjan hurjan epäpuhtaasti; lisäksi jengi oli kovin epätasaista, etenkin kundien joukkueessa.
Jarkko Tamminen - vaatimattomasti miespääosassa - joutui laulamaan miltei alati aivan kykyjensä ylärajoilla. Ei ole kivaa joutua jännittämään laulajan puolesta. Harmikseni kuulin sen miehityksen, jossa Sara Melleri veti naispääosan ja Sanna Majuri sai laulaa vain yhden biisin. Olisin halunnut toisin, sillä Majurin ääni on puhdas ja kaunis kuin vastakiillotettu kristalli.
Ja miten onkin niin, että nuorisomusikaaliin oli eksynyt niin monta aikuishahmoa, jotka olivat tyyten unohtaneet, miten nastaa seksin tekeminen oikeastaan onkaan?

Sen sijaan valaistuksesta pidin kovasti, etenkin ne katosta laskeutuvat punaiset tähdet sekä pleksien alta seinien väriä muuttavat, ööö, putket?, olivat lumoavia. Lavastuskin oli mainio enkä jälleen kerran voinut olla ihailematta ammattilaisten kykyä oivaltaa ja hyödyntää näennäisen pikkuisia elementtejä täydeltä mitaltaan.

Miten tämä liittyy aikuisuuteen? Siten, etten kyennyt hyppäämään tyttökoululaisen essuun tai poikakoululaisen henkselihousuihin ja tuntemaan sitä ahdistusta tai rakkautta tai himoa tai hilpeyttä. Mikään esitetty (kenties juuri teknisiä yksityiskohtia kuten em. valoratkaisuja sekä sitä kallista hiilihappojääsettiä lukuunottamatta) ei oikein koskettanut minua. Niinpä sitten keskityin äskeiseen, ilkeämieliseen ja kohtuuttomaan analyysiin.

Ja miten onkin niin, että melkein aina pienempien näyttämöiden kengännauhabudjeteilla tehdyt huomattavasti riisutummat projektit ovat lopulta kuitenkin kunnianhimoisempia, kekseliäämpiä, antaumuksellisemmin vedettyjä ja siksi älyttömän paljon lähemmäs ihoa pääseviä juttuja?