Mutsi mä diggaan huijarii

Olen nykyään niin hyvin verkostoitunut, että minulla on (kohtalaisen läheisiä) ystäviä taide- ja kulttuuripiireissä. Niinpä kuuluin onnekkaisiin, jotka pääsivät tänään seuraamaan Kiellettyjä lauluja Kaupunginteatteriin kolmea päivää ennen ensi-iltaa.

Harvoinpa muistan istuneeni naurusta hytkyen teatterissa, jonka lavalla polkataan hypnoottisen riehakkaasti rehabilitoinnista. Puutteellinen lähihistoriantuntemuksenikaan ei asettunut teatterinautinnon ja minun väliin, sillä se osa minusta, jonka varaan hyvän laulajan (valheellinen) identiteettinikin rakentuu hykerteli silminnähtävästi Janne Marja-ahon imitoidessa minareetista kajahtavaa kutsuhuutoa, pianisti-kapellimestari Jussi Tuurnan vaihtaessa encorebiisissä lennossa flyygelistä kellopeliin ja laulajatrion (Marja-aho, Saisio itse sekä Jonna Järnefelt) kajauttaessa hienon kvinttistemman jalkaa samalla tomerasti polkien. (Okei, en vanno että se oli kvinttistemma. Se kuulosti sille. Ainakaan terssejä ne ei olleet. (Auttakaa nyt joku!))

Elina Lifländerin lavastus oli makea, kerrassaan. Valoistahan minä en sinänsä mitään ymmärrä, mutta juurikin ne M. Laineen mainostamat hienot keltaiset värinsyöjävalot (ei virallinen termi) tekivät vaikutuksen.

Ja sitten vielä että Janne Marja-aho, voi kuulkaa tytöt ja pojat. Siinäpä vasta mies, josta minulla on sanottavanani vain seuraavaa: hänen vuokseen voisin harkita hylkääväni korkokengät loppuelämäkseni.

(Menkää katsomaan se, torstaina kuulemma enska.)