Tänä iltana: Ankkuli!

Katsellessani tänään Pushing Daisiesia (kyllä, samalla kun silitin. Mitä sitten?) minulle valkeni yhtäkkiä, miksen ole sen edessä niin polvillani kuin minun ihmistyyppini mukaisesti ilmeisesti tulisi olla.

Ystäväni, herra Hilton, vihaa suoraan kameraa puhuttelevia fiktiivisiä henkilöitä - dokumentit ja asiaohjelmat ovat luonnollisesti asia erikseen. Itse vihaan suunnattomasti kertojanääntä, joka yleensä latelee lukuisia näennäissyvällisiä ja tietysti avoimiksi jääviä kysymyksiä tai antaa tulkintaohjeita ja huomionsuuntaamisneuvoja. Sellaista teennäistä, holhoavaa ja selkeästi artikuloivaa isä- tai äitihahmoa (Despikset, Pushing Daisies) - tai jo sinänsä sietämättömän ärsyttävän roolihahmon johdantoa viikon sarja-annokseen ja yhteenvetoa siitä pois (Grey's Anatomy). Luottaisitte katsojiinne edes vähän. Antaisitte meille edes mahdollisuuden tajuta jotain itsekin. Ja sama suomeksi: turpa kiinni jumalauta.


Tänään jouduin jälleen hämmästelemään ihmisten käytöstapoja - tai pikemminkin tietysti niiden puutetta. Miten sellainen, joka joskus - eikä edes kovin kauan aikaa sitten - on aiheuttanut kovasti harmia, pahaa mieltä ja jopa fyysisiä vammoja jollekulle toiselle kehtaa muina miehinä ottaa tähän yhteyttä ja pyytää palvelusta? Miksi sellainen, jota vastaan tuskin missään vaiheessa on rikottu, käyttäytyy syvästi loukkaantuneen tavoin ja saa aikaan epämääräisen kurjan ja syyllisen olon vastapuolessa?


Minun on aivan pakko hieman tohkata viikonlopun huippunastoista tapahtumista, joita on luvassa ja jotka jos syystä tai muusta menevät peruuntumaan, saavat aikaan suunnattoman kiukun sekä asioiden pirstomistarpeen. Ehkä myös hieman nyyhkytystä.

Ensinnäkin huomenna, töiden jälkeen, luokseni saapuvat serkkutytöt sulostuttamaan iltaani. Luvassa on paitsi äidin tekemiä crépès myöskin sammioittain viiniä, vähintään yhtä monta tilitystä, sydämen purkua ja spekulaatiota sekä desibeleittäin raikuvaa naurua ja asteittain kovenevaa puheääntä. Lopulta saatamme päätyä vaikkapa karaokebaariin - seikka, jota pelkään ja samalla salaa isoan.

Sitten toiseksikin lauantaina, kunhan elämä jälleen voittaa kohottaen pääni tyynystä, pääsen MP09:iin Nuun ja Kuosman kanssa. Siellä saamme toivon mukaan nauttia paitsi karvaisten HD-miesten ja välkkyvien custompyörien katselusta myöskin henkeäsalpaavista temppuesityksistä ja runsaasta tiedollisesta ja siten A-kortin konkreettista saavuttamista lähentävästä annista.
Illalla toivon saavani nauttia niukempikarvaisen miehen katselusta ja käsittelystä.

Ja kolmanneksikin sunnuntaina aion ottaa vanhan kunnon puolinelsonin kiipeilyambivalenssistani ja suorittaa täysimittaisen seinällepaluun Rva Taalasmaan kannustamana. Aiomme myös suunnitella muutaman kuukauden päästä koittavaa epämuodikasta ja -ekologista lentokoneella suoritettavaa ja ulkomaille suuntautuvaa pitkää kaupunkiviikonloppuamme. Uumoilen lievää matkalämmönnousua olevan horisontissa.
Myöhemmin vien M. Laineen jälleen eläviin kuviin; toivoakseni tällä kertaa ihan oikeasti hyviin sellaisiin. Anteeksi jo etukäteen jos se onkin ihan paska.

Jos tämän viikonlopun jälkeen en ole kaikkeni antanut ja siinä ohessa virkistynyt, en enää tiedä minkälaisiin korjaustoimenpiteisiin tulisi ryhtyä.


Lopuksi haluaisin vielä sanoa, että ihan erityisen paljon vihaan tällä hetkellä uusia M&M-mainoksia. Miksi se eukko sanoo että emetems, onko liian vaikea sanoa eminems niin kuin oikein olisi?
En myöskään pidä vispilöiden tiskaamisesta tai pikkuisissa kulmakaupoissa ostoskärryn ottavista ja sen myötä kaikki ahtaat käytävät tukkivista ihmisistä.
(Näin äsken Tulosruudussa jonkun oikein miehekkään jääkiekkötaustavaikuttajan puvussaan, mutten ehtinyt nähdä nimeään. Meni vähän keskittyminen, pitää lopettaa.)