Tämä on minun "laiha sammakko"-ilmeeni.

Lueskelin äsken blogeja toiveenani löytää uusia seurattavia. Terapia tuntuu olevan kaksituhattaluvun solarium: KAIKKI käyvät siellä. Ainakin kaikki taitavasti kirjoittavat, (luovaa) ajatustyötä tekevät, noin kolmikymppiset parisuhteelliset naiset tai sellaisina esiintyvät.

Viime yön perusteella kenties minunkin pitäisi. Päivä oli loistava, yksityiskohtiaan myöden upea ja täynnä mukavuutta sekä rentoa hengailua turvallisessa seurassa. Oli balettituntia, bideetä ja attityydiä; oli saunaa, kantisjengiä ja pesijänpelkoa; oli Fresitaa, itkettävän hyvää ruokaa ja yhteydenottoja juuri oikeilta tahoilta. Oli juomaa ja juttuja, pikkukenkiä ja baareja, takseja ja tuttuja, hyvää tuulta ja huulenheittoa.
Ja siitäkin huolimatta olin kotiinpäästessäni tulenpalavan raivoissani ja kiukuttelin koneellakin vielä ennen nukkumaanmenoa. Miksikö? Siksi, että haluan jotain, mitä en voi saada tällä sekunnilla. Olen halunnut sitä jo pitkään ja jaksan mainiosti odottaa vieläkin: sitä en vain aina aamuyön tunneilla muista. Tahdon sitä, koko ajan enemmän, tulematta koskaan kylläiseksi. Se on ainoa asia, jota tällä hetkellä todella haluan; kaikki muu on sille alisteista tai yhdentekevää. Siksi en oikeastaan halua käydä baarissakaan. Humalaan päästyäni tahdon sieltä heti pois.

Tämän tiedän ja pyydän anteeksi. Niiltä, joiden päälle turhautumistani toisinaan läikkyy. Niiltä, jotka eivät voi tehdä mitään asiaa auttaakseen. Niiltä, jotka minusta välittävät.
Siltä, jota se eniten koskee.