Everything about you

Jos en olisi realisti, vetäisin nyt juuri kännit. Sellaiset kunnon itsesääli-itkupotkuraivarit, joissa ei räkää säästeltäisi eikä paatosta pidäteltäisi. (Eikä syy ole se, jonka pelkäätte - tai toivotte - sen olevan. Ei ainakaan vielä.)

Ensin ajattelin, että sensuroin mietteitäni, siivoan ajatuksiani ja kahlitsen kieltäni. Sitten ajattelin uudelleen; päätin siteerata tähän jotain kauan sitten kirjoitettua, jotain, jolla vieläkin on valtaa muistuttaa minua elämän realiteeteista. (teini)Angstin kavahtajat lienevät jo valmiiksi lukemassa muita blogeja.

"Mä vihaan sitä, miten tulen sun elämässä aina viimeiselle sijalle; mä halveksin itseäni, että suostun tyytymään siihen. Mä vihaan sitä, etten voi vaatia sulta mitään vaikka haluaisin; mä vihaan sitä, etten voi olla susta varma hetkeäkään. Mä vihaan itseäni sellaisena, millaiseksi tämä suhde on mut tehnyt; mä vihaan tätä tyyliä, näitä tapoja, tottumuksia ja ajatusmalleja. Mä vihaan tätä alituista odottamista; mä vihaan niitä ääneenlausumattomia haaveita, joita en itsekään tunnusta itselleni.

Mä vihaan olla jonkun toisen onnea vähentävä tekijä; mä vihaan että olen siksi vihattu.
Sua mä en vihaa. Ehkä itseäni.

Eniten mä vihaan sitä, etten voi tälle mitään. Mä vihaan olla heikko.
Mä vihaan sitä, ettet sä yritä lujemmin; mä vihaan sitä, etten mä tahdo vimmatummin. Mä vihaan olla sun armoilla; mä vihaan kaikkea, mikä estää sua olemasta mun.

Näin paljon vihaa sisällä ei voi olla jättämättä jälkiään muhun.

Mä vihaan, etten tiedä mitä musta haluat; mä vihaat, ettet tiedä sitä itsekään. Mä vihaan sitä, ettet käske mua lopettamaan; mä vihaan sitä, etten lopeta.
Mä vihaan jokaista hetkeä, jolloin en tiedä susta; mä vihaan joka hetkeä, jolloin et ole mun luona.

Mä kaipaan sua ihan kamalasti.
Ja vihaan sitä."