Lempeä ja kylmettymiä

Olen monet kerrat kironnut itsestäänselviä, silkassa promoamistarkoituksessa laadittuja henkilöhaastatteluja lehdissä. Kun jollakulla on tulossa uusi kirja / tv-sarja / elokuva / lapsi / mikäikinä, kaikki haluavat siltä lausunnon ja se toki niitä kernaasti sitten antaakin. Yhtälö hyödyttää kaikkia: lehti saa kansikuvakasvot ja lisämyyntiä, tähti tai sellaiseksi aikova saa näkyvyyttä ja kenties sitä kautta lisäarvoa, yleisö saa uuden räävittävän. Ymmärrettävyydestään huolimatta käytäntö on mielestäni ollut liian ennalta-aavistettava ja tylsä; lisäksi sillä on taipumus muokata kaikesta Suomen printtimediasta hetkeksi yhden ainoan ytimen ympärillä pyörivä mikrokosmos, jonka paraatisivua koristavat yhdet ja samat kasvot.

Eilen kuitenkin ymmärsin alkaa kaivata tuon konvention perään. Nyt-liitteessä oli nollainformatiivinen, epäkiinnostava ja täysin motivoimaton henkilöhaastattelu jostakusta, jonka nimi on Kalle Carranza. Mitä ilmeisimmin haastattelua oli pyritty perustelemaan lehden matkailuteemalla, mutta todellinen syy taisi kuitenkin olla toimittaja Venla Pystysen halu päästä Kallen kanssa kaffelle. Okei, Kalle on miesmallin näköinen surffiammattilainen, joka vuosien maailmankiertämisen jälkeen on nyt halunnut asettua Suomeen ja toimii Ahjossa baarimikkona. Mitä sitten? Miksi jonkun kallen elämäntarinan pitäisi kiinnostaa ketään? Voisiko iänikuista sillä on kuulemma suomalaista sukujuurta oleva kukkienkastelija, nyt ollaan kaikki taas melkein sukua julkkikselle ja näin viedään Suomi maailmankartalle! -traumaa koettaa manifestoida enää yhtään räikeämmin? Jos Kalle edes olisi nuori lupaus alallaan, olisi hypessä ja palstatilassa mielestäni jotain perusteltua ja visionääristä. Nyt Kalle, 28-vuotias surffiveteraani, alkaa selvästikin olla suomalaisittain erikoisen uransa ehtoopuolella: on siis viime tilaisuus lypsää muutamat, eksoottiset ja kullankalliit nektaripisarat siitä MEK:n messuständeillä jaettaviin esitteisiin. Ja Nyt-liitteeseen.

Eilen suunnattiin töiden jälkeen loistolöytöjä alennusmyynneistä tehneen Nuun ja makaroonileivosten kanssa Hoon luo nikkaroimaan sushia. Tipattomasta illasta tulikin tipallinen; aiheina olivat mm. Timo Soini, tuo Suomen Jörg Heider, L-koodi, erilaiset lattiamateriaalit, hunaja- ja laivakoiralesbot sekä perheiden rooli sen jäsenten valintoihin suhtautumisessa. Takaisin keskustaan päästyämme pakkasta oli täsmälleen -308,2 celsiusastetta ja missasin raitiotievaununi täpärästi: siispä olin oikeutettu sovinistiseen vuokra-ajuriin, jonka kanssa spekuloimme humalaisista kanssakulkijoista. Kotiovella huomasin taksitaksojen nousseen.

Tänään suunnaton, kiipeilyä kohtaan tällä hetkellä tuntemani ambivalenssi eskaloitui niin, että vaihdoimmekin Taalasmaan kanssa jo sovitun seinäsession kahvikupposeen ja edukkaisiin ostoksiin. Tein sellaisia löytöjä, että Dahlis yllytti minua lotonvetoon ilmeisen voittoputken ilmoitellessa itsestään. Minä en kuitenkaan harrasta uhkapelejä, joten poistuin kotikonnuille teputtamaan Fridan ja lainassaan olevan Uikun kanssa ympäri Töölönlahtea.

Nyt oloni on jähmeä ja jomottava. Mikään määrä unta ei ole kylliksi; nukahdan jälleen hankalasti ja viimein uneen vaivuttuani näen omituisia, monipolvisia ja jotenkin henkistä unitasapainoani järkyttäviä unia. Lihaksia särkee ja silmiä kirvelee.
Mietin, mitä tavalliset lapsiperheet tekevät lauantaisin.