I've been trying to nod my head but it's like I've got a broken neck

Tämän päivän Hesari esittelee kulttuurisivujensa uudet kolumnistit, Sofi Oksasen ja Johanna Korhosen. Kysyttäessä naisten kolumnistisia tavoitteita Oksanen listaa muun muassa ihmisoikeusaiheet sekä erilaisten vähemmistöjen asiat, Korhonen puolestaan tahtoo ennen kaikkea herättää ajatuksia. Jälkimmäinen perää myös sivistynyttä erimielisyyden ilmaisemista:

"Meidän pitäisi oppia olemaan eri mieltä sivistyneesti ja ystävällisesti. Jos on eri mieltä, se ei todellakaan tarkoita, että on jotain keskustelukumppania vastaan. Suomessa pyritään liian usein sameaan konsensukseen, jossa päätöksiä tehdään ilman, että kukaan on sanonut mitään."

Oksanen löytää selityksen asiaan suomalaisesta koulujärjestelmästä:

"Suomalainen koulu ei kannusta oppilaita esittämään omia näkemyksiä, vaan antamaan oikeita vastauksia. Keskustelukulttuuri paranisi, jos lapset voisivat keskustella koulussa enemmän. Nyt lapset pelkäävät omaa ääntään, ja sitä, että he sanovat väärin ja heille nauretaan."

Innostuin aamukahvia särpiessäni nyökyttelemään tekstille niin myötämielisesti, että olin turauttaa kahvit sieraimista lehdelle. Juuri niin! Suomalainen koulujärjestelmä ja siinä pärjääminen sen pelisäännöin on jotain, jonka (yhdeksänkymmentälukuisen version) tunnen perinpohjaisesti, eivätkä muistikuvani saati mielipiteeni ole reilussa kymmenessä vuodessa laimistuneet juurikaan.

Kasvoin yksinhuoltajaäidin sävyisänä ja aikavana ainoana lapsena. Minut oli vaahtosammuttimen kokoisesta saakka mitä ilmeisimmin vaivaton pakata mukaan, kun äiti vietti vapaa-aikaansa jokseenkin epäkonventionaalisen, vähemmistöpainotteisen ystäväpiirinsä kanssa. Koska useimmiten olin joukkion ainoa alle metrin mittainen, minua kohdeltiin samoin ehdoin kuin porukan muitakin jäseniä: minulle puhuttiin kuin aikuiselle (joskin pituusrajoitteiselle sellaiselle), minua kuunneltiin ja ajatuksilleni annettiin niiden ansaitsemaa painoa. Ei minua paljon puuhamaihin kuskattu, mutta pääsinpä muun muassa Helsingin Kaupunginteatterin bäkkärille ja Turun konservatorion opettajainhuoneeseen sekä lukuisiin aikuisten illanistujaisiin, joissa puhuttiin Aikuisten Asioista, jotka luonnollisesti olivat paljon lasten asioita kiinnostavampia.

Tämän seurauksena kasvoin omituiseen harhaluuloon, jonka mukaan vaikka aikuiset viime kädessä määräsivätkin sekä tahdin että suunnan, lastenkin mielipidettä kysyttiin ja ennen kaikkea kuunneltiin ja heidän arvostelukykyynsä luotettiin. Ala-asteelle mennessäni olin riemuissani oppimisesta: janosin uutta, ahnehdin kaikkea - ja julistin tottumukseni mukaan mielipiteitäni ja ehdotuksiani isoilla keuhkoillani varmana siitä, että niillä olisi merkitystä.
Jäin yksistään kolmannella luokalla jälki-istuntoon neljä kertaa, enemmän kuin yksikään luokkalaiseni villi poika esimerkiksi. Jouduin monen opettajan inhokkilistalle; vastaanotin lukuisia julkisia nöyryytyksiä, maan pinnalle palauttamisia ja ivallisia huomautuksia energisyyteni ja nopean omaksumiskykyni sekä siitä seuranneen opetustahtiin pitkästymisen vuoksi.

Yläasteelle mentäessä olin jo oppinut tavoille; seiskan jälkeen ymmärsin alkaa pitää suuni soukalla silloinkin, kun osasin oikean vastauksen satavarmasti. Se oli kuitenkin liian myöhäistä, sillä opettajat olivat alkaneet pitää vaivattomasta ja kuuliaisesti viittaavasta tytöstä, kun taas luokkakavereiden mielestä en voinut olla kuin hikkari ja yli-ihminen saadessani kokeista silkkoja kiitettäviä. Muistatte varmaan, miten vähän muodikasta oli olla fiksu teini-ikäisenä.

Lukioon astuessani olin koko peto pelaamaan peliä nimeltä "koulussa pärjääminen". Olin keksinyt keinon pitää kerkeästi pitkästyvä mieleni aisoissa sekä sekoittamaan oikeassa suhteessa edelleen terheää opinintoani, jo lapsena notkeaksi harjoittunutta aikuisille puhumisen kykyäni ja konventionaalisesti nenäkästä kvasikriittisyyttäni. Opettajat rakastivat minua, koulutoverit tunsivat kenties jotain hämmennyksensekaista kunnioitusta minua kohtaan, kotona luotettiin ja kymppejä ropisi.

Mutta keskustelu? Oman mielipiteen esittäminen? Oikeat vastaukset ja niiden löytäminen olivat ainakin tuolloin kaikki, mikä merkitsi: kun oppi kertomaan asioita, joita opettajat halusivat kuulla, menestyminen tuli yrittämättä.

Yliopistolla huomasin jälleen, miten hirvittävän tukalaksi kyselijät ja kyseenalaistajat usein olon tekevät: luennoitsijalle, kanssalusijoilleen - sekä lopulta myös itselleen.
Filosofian laitoksella ne julkiset tarkentajat, tivaajat ja väittelyistä käyntivoimansa saavat sofistit osoittautuivat usein juurikin niiksi kovimmin koliseviksi tyhjiksi tynnyreiksi, joiden lisäkysymykset harvoin olivat muuta kuin itsetarkoituksellista itsetehostusta.
Suomen laitoksella taas mikä tahansa paitsi juurikin Korhosen mainitsema samea konsensus (joka muuten käsitteenä hakee osuvuudessa vertaistaan) olisi ollut tervetullutta. Suomea pääaineenaan olimme tulleet lukemaan ainakin aivan kaksituhattaluvun alussa juuri me kiltit tytöt, pienien paikkakuntien älylliset tähdet ja lukion äidinkielenopettajan suosikit. Kysyttävää oli korkeintaan siitä, miten kahden opintoviikon (kyllä, silloin ne vielä olivat ovareita tai noppia sen sijaan että ne olisivat jotain epämääräisiä ja skaalautuvuudeltaan varioivia opintopisteitä) kurssin suoritusta voisi laajentaa siten, että siitä saisi kolme opintoviikkoa. Jos jotain ei tajunnut, ei suinkaan kannattanut tehdä akateemista itsemurhaa osoittamalla kärryiltä keikahtamisensa esims kysymällä tarkennusta asiaan, ei! Saadut haavat ja kolhut nuoltiin itse, omalla ajalla - tai vaihtoehtoisesti terapeutin maksetulla sellaisella.

Tänä päivänäkään en oikein osaa olla kunnolla eri mieltä, saati että osaisin riidellä - mutta se onkin jo kokonaan oman bloggauksensa aihio se. Tästä en kuitenkaan syytä Suomen (perus)koululaitosta. Muistinpa vain aamun lehteä lukiessani, miksi viihdyin lukiossa ja miksi oikea maailma sen jälkeen tuntui kestämättömälle: mistä voi tarkistaa oikeat vastaukset? Monellako pisteellä saa kiitettävän - ja mitä siitä sitten seuraa? Kenellä ylipäänsä on sääntökirja?