Kotimatkalla halki iltaöisen Kallion, Nick Caven loitsiessa kuulokkeissa pahaenteisesti tytöstä nimeltä Joy, on aikaa aistia. Hakaniemen torin kirvelevät, yötäpäiväiset kohdevalot. Ambulanssi Porthaninkadulla. Muovikukkaviidakko eräässä ikkunassa, pahvinen naisfiguuri toisessa. Harhaillen etenevä keski-ikäinen mieshenkilö Alppikadulla. Britneyn Circus-levyn promokuvilla peitetty Smart Työväenopiston parkissa.
Kotikadun kaikkein tyylikkäimmän talon porttikongista kantautuu tympeä ja tahrainen kusenlöyhkä. Pelastusarmeijan leivänjakopisteen edustalla tuoksuu mäntysuopa yhyttäen toisen epätodennäköisen tuoksumuiston: San Franciscon Tenderloinin pahamaineisissa kortteleissa ei lemunnutkaan niille näkymätöntä vihollista vastaan kamppaileville ohikulkijan mielenrauhaa uhkaaville ihmisraunioille tai lasikatseisille narkomaaneille vaan desinfiointiaineelle.
Ja kaikki tämä on pintaa, silkka aistimusta. Kun sisällä tuntuu niin pienelle ja säikähdyksestä kokoon käpertyneelle, ettei uskaltaisi oikeastaan edes olla, ja samalla jollekin niin isolle, jollekin niin paljon omaa takkia harteikkaammalle, että on pakko pysähtyä keskelle Siltasaarenkadun mäkeä ja yrittää mahtua hengittämään.
Kun tuntuu, että mihin tahansa itsensä ulkoiseen keskittyminen on ainoa, joka estää ruumista purkautumasta osiinsa.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
2 kommenttia:
Juuri eilen kotiin kävellessä ajattelin, että pitäisikö blogata (yksin)kävelemisen ihanuudesta. Siitä, miten asiat aistii ja kokee, miten tuntee elävänsä kerrankin(!) jotenkin merkityksellisemmin ja isommin ja yhtäaikaa olevansa vain pieni, mitätön osa tätä maailmaa.
Ja yhtäkkiä huomaa, miten kasvojen pistely onkin pientä, alkavaa, lähes näkymätöntä lumisadetta.
Life!
meillähän on tainnut aiemminkin olla joku vastaava samanaikainen kokemus? hämmentävää...
Lähetä kommentti