Töissä muuan mies tulee kysymään unohtunutta lukkoaan. Tiedustelen kadonneen tuntomerkkejä. "Se on harmaa ja sellanen ihan snadi. Snadi. Snadi. Snadi.", mies jää toistelemaan ja minä ajattelen että jos se sanoo sen vielä kerrankin ("Snadi.") minä lyön sitä turpaan tai alan kirkua.
Junassa kanssani samaan vaunuun ahtautuvan miehen korvalappustereot jyskivät jonkinlaista hiphop-musiikkia niin lujalla, että omituinen raapiva samplausääni erottuu vaivatta useiden penkkirivien päähän. Mies istuu aurinkolasit päässään hämärässä vaunussa ja se tekisi mieli säikäyttää kunnolla heittämällä sitä jollain pienellä mutta kiinteällä esineellä takaraivoon.
Aseman liukuportaissa ohitseni pyyhältää poika, jonka tukka on yksi iso rasta. Se roikkuu pojan niskassa kuin vehnäpitko tai kettupuuhka ja minua puistattaa ajatellessani rastojen ominaislemua, sellaista atooppisen ihon ja vaahtoamattomien pesuaineiden ummehtunutta sekoitusta.
Kotimatkalla kaksi kaverusta kävelee minua vastaan pajattaen keskenään jotain käsittämättömältä kuulostavalla kielellään. Ohittaessaan minut toinen suipistaan huuliaan ja heittää minun suuntaani maiskahtavan lentosuukon, puhetulvan katkeamatta hetkeksikään. Ilmeisesti imartelevaksi tarkoitettu ele muistuttaa merkityksettömyydessään pöydänjalkaa nylkyttävän koiran tahattomasti kouristelevaa lannetta eikä herätä minussa edes tympäännystä.
Kotona on liian kuuma eikä aurinkoa enää näe. Minun tekee mieli suolaa niin, että haluaisin syödä lihaliemikuution. Alan miettiä, minkälaista olisi olla raskaana: kantaa kohtuunsa asettunutta muukalaista, vielä tahdotonta äpärää. Huolestua vatsastaan. Kyllästyä siihen. Kohdata ventovieraiden tietävät katseet, kadehtivat katseet, poiskääntyvät silmät, lempeät hymyt.
Ja sitten, joka kerran lopputulosta katsoessaan näkisi sen silmissä sen siittäjän. Kuinka sitä rakastaisi ankarammin kuin milloinkaan ja vihaisi pyyteettömämmin kuin mitään.
Väsyttää.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
8 kommenttia:
mun ehdotus heittoesineeksi olisi sellainen stressipallo, joka on tehty lumipallon tuntuiseksi ja narskuvaksi.
Täällä on kohta viikko totuteltu ajatukseen siitä, että minussa kasvaa joku. Todellisimmalta tämä tuntuu silloin, kun katson mieheni kasvoja. Kyllä minäkin vielä jossain vaiheessa näytän yhtä vilpittömän onnelliselta. Nyt lähinnä hämmästyneeltä.
Mäpä näinkin eilen sellasen tytön, jonka tukka ulottu maahan asti ( no okei, kymmenen senttiä vaille) ja se oli niinkun rastat, mut se ei ollut tukkaa vaan sellasta putkee. Niinkun muoviputkee, ei yhtään hiuksia. Myönnän, että tuijotin, mutta vilpittömän uteliaasti, en paheksuen.
-s-
Nyt oli jo pakko tsekata:
"Taivaalla ei ole enää pilviä, viimeiset pultsarit ottivat ne mukaan."
:)
nuu: mulla ON sellanen! ja se on mukava kädessä ja kiva heitellä itsekseen, mutta se ei kyllä varsinaisesti satuttaisi. joku harppi - tai harpuuna! - toimisi ehkä vielä paremmin.
hmmm: sen täytyy olla hämmentävää, näin olen antanut itselleni kertoa.
s: WOU! toi hakkaa kyllä kaikki mun toistaiseksi näkemäni viritelmät, paitsi ehkä sen love saves the day -naisen "kynnet".
kervå: :D mä arvasin saavani sut provosoiduksi tarkistamaan! jee! mun täytyy tulla hakemaan se sulta pian että voin jatkossa tarkistella ihan itse sitten.
mullakin on sellanen, ja oikeestaan jokaisella meidän firmasta on sellainen, ja kun se osu mua päänseudulle eilen niin kyllä se vähän sattu, mut tietty ihan erilailla kun vaikka harpuuna tai keihäs.
hohoh, menit ikivanhaan "ota lumipallo takaraivoosi"-keppoiseen :D joo. tarkemmin ajatellen sekin kyllä varmaan sattuu.
Näit klassikkorastapojan. Se ja sen yksi rasta ovat jo legendaarisia tässä kaupungissa!
Lähetä kommentti