Napsuta sormias tän tahdissa

Kuten määrävälein teen, olen jälleen tänä viikonloppuna lukenut omaa blogihistoriaani. Tein jälleen saman havainnon kuin aiemminkin siitä, että jos ei nyt aivan kaikki niin ainakin merkittävät asiat ovat kirjoittajan persoonassani olleet ennen paremmin. Ei siitä nyt siis sen enempää.

Asia, joka teki minut hieman surulliseksi oli havaintoni siitä, miten blogi mediana ja bloggaus yhteisöllisyytenä on menettänyt merkitystään. Vanhemmissa merkinnöissäni on miltei jokaisessa kommentteja, tärkeiltä ihmisiltä, ystäviltäni, osoituksena siitä, että ne lukivat ja siitä, että jokin tekstissä osui niihin niin, että ne halusivat sanoa oman sanasensa teemasta. Nyt meitä on enää minä ja Nuu, jotka kommentoimme toisillemme ja vaikka sekin on toki hirmuisen kivaa, on jokin väistämättä särkynyt.

On mitä ilmeisimmin maailmanlaajuinen ilmiö, ettei bloggausta enää koeta kiinnostavaksi: ihmiset eivät kirjoita tai lue eivätkä varsinkaan kommentoi. Onkin sangen sopivaa, että itse löysin lajin vasta sen ollessa jo hiipumaisillaan - nyt huhuilen ruotsinlaivan diskon hiiltyneellä lattialla ysäripopin tahtiin että misson bileet, jätkät hei nyt bailataan! kaikkien muiden istuessa tyylikkäissä kalliolaisissa hassustinimetyissä baareissa palestiinalaishuiveineen ja juuri oikeanlaisine musiikkimakuineen.


Oikeastaan tällä hetkellä elämässäni on vain yksi todellinen puheenaihe, vain yksi asia, josta oikeasti jaksan kiinnostua ja jota haluaisin analysoida. Haluaisin kertoa, millaista oli viimeksi kun, mille tuntui kun, mistä puhuttiin kun ja mitä sitten kun. Ja mitä nyt, uusinta. Haluaisin paljastaa hieman turhan yksityisiä asioita, kuvailla vahingossa vähän liian tarkasti, hymyillä utuisesti ja ohimennen punastua, kadota ajatuksiini julkisilla paikoilla niin, että toiset saisivat tilaisuuden kiusoitella ja virnistellä tietäväisesti.

Sen sijaan lähden lounaalle äidin kanssa ja keskustelen yhdentekevien kaukaisten sukulaisten ja tuttavien yhdentekevistä siirroista yhdentekevissä elämissään; sovitan satoja farkkuja ja ostan kolmet; nautin jääkylmää valkoviiniä hyvässä seurassa lasillisen liikaa ja luen kotimatkalla raitiotievaunussa sanomalehden viikkoliitettä ymmärtämättä lukemastani sanaakaan.
Sen sijaan pukeudun uusiin pillifarkkuihin ja nilkkabuutseihin ja lähden ystäville saunomaan; puhun kirjallisuudesta ja elokuvista, musiikista ja ystävistä jotka lisääntyvät; juon vain greippilimua koko illan, syön nachoksia ja lontoonraesuklaata ja kadehdin salaa sitä idylliä, jonka luovat hyvännäköiset, sydämelliset ja älykkäät dinkit asuessaan kantakaupungissa mielettömässä asunnossa ja ollessaan vain yhdessä, onnelliset.
Sen sijaan menen töihin, päivästä toiseen ja viikonloppuisin, fyysisesti paikan päälle mutta ajatuksissani niin paljon kauemmas, edellispäivään ja tulevaisuuteen ja niin pitkälle mutkan taa, ettei sinne voi oikeastaan edes nähdä. Enkä löydä enää takaisin.


Haluisin kertoo miten pahalta välillä tuntuu
mutta sanat, ne jää unholaan
Haluisin kertoo miten paljon rakastan
mutta sanat, ne jää tien taa,
ne jää tien taa

- Samuli Edelmann: Se unelmista