Olenko kuollut vai enemmän kuin koskaan elossa?

Kaikista viime päivien loistotapahtumista huolimatta minua kismittää. Olen harmissani ja hapan, eikä tekisi mieleni edes postata tätä päivitystä. Ajattelin ratkaista pulman julkaisemalla muutaman kuvan syntymäpäiväkutsujeni rekvisiitasta ja tarjoilusta, josko mieleni kohenisi ja huvittuisin kertomaan niistä enemmänkin.


Kiitos, murut.



Maalarinteippiä laminaattilattiassa. Yllättyisitte, miten vaivaton se on poistaa.







Juustokakku piparipohjalla, koristeet marsipaania, mantelilastuja ja vadelmamelbaa.







Kuriositeettina mainittakoon kirjan olevan oikea uusi testamentti.




Ja siitä lahjasta, siitäkin otin kuvia. Se on ihaninta, mitä minulla on aikoihin ollut <3





Siltikään ei tullut yhtään parempi mieli oikeastaan. Tiedättehän, miten jotkut ihmiset lähtevät laskemaan mäkeä Stigalla, uhmakkaasti liian jäiseen ja jyrkkään mäkeen. Sutivat vauhtia huipulta, loikkaavat kyytiin ja mennä jyryyttävät puoleenväliin mäkeä, kunnes rattikelkka alkaa viettää vakavasti oikealle. Ne voisivat oikaista kurssin jarruttamalla vähän ja kääntämällä ratista, etenkin kun joku mäen sivustalta touhua tähyilevä ystävällinen sielu niitä huutaen ohjeistaa niin tekemään. Vaan miten ne päättävät hoitaa asian? Potkuttelevat kiukuissaan lisää vauhtia, torppaavat ratin totaalisesti itä-kaakkoon - ja rysäyttävät petäjään puunsäleiden ja stiganosasten pöllytessä ympärillään. Puskevat juuri sinne mistä neuvottiin pois, riuhtovat menemään ja kääntyvät vasta lopuksi katsomaan, paljonko metsää kaatui.

Minä en ymmärrä sellaista ylpeyttä. Minusta se on itkettävää typeryyttä, sellaista, jonka edessä tekee mieli esittää talialaisen torimyyjän pantomiimi ja vain kääntää selkänsä.

Jos itse on jo kävellyt puolimatkaan räntäsateessa, vastatuulessa ja hankaavissa kengissä, ei millään jaksaisi vastata viestiin, jossa toinen kertoo ettei viitsi lähteä ollenkaan kun on niin kurja sääkin.