Therapy?

Tänään tahmaisen, pulskan ja koko päivän liian ahtaassa hupparissa vietetyn olon sai talttumaan asennetta sähisevä Heidi Klum -teepaita, lasillinen punaviiniä ja tuopillinen olutta sekä spekulatiivinen jankuttaminen Nuun kanssa.
Kotimatkalla vastahankittu hallinnan hauras illuusiokupla oli särkyä, mutta ymmärsin työntää kuulokkeet syvälle korviin ja vääntää Mudvaynen soimaan tärykalvoja kirvelevällä voimakkuudella. Juuri nyt mikään ulkopuolinen ei pääse tästä läpi.

Reinon kanssa tuli tänään puhe siitä, miten sattuneista syistä on päädytty tilaan, jossa suhteeseen päätymistä jarruttaa sydänsurun pelkoa enemmän pelko puijatuksi tulemisesta. Ei tahdo enää kertaakaan joutua naurunalaiseksi, ei halua tuntea itseään typeräksi. Ei tahdo luottaa suotta tai luulla liikaa. Kun on yhdenkin kerran jäänyt odottamaan mielen muuttumista, oikeaa hetkeä, sopivaa tilannetta, tuulen kääntymistä; kun ei voi tietää, huvittaako toista vielä huomennakin; kun on yhdenkin kerran nähnyt sen sisäänpäinkääntyneen iso virhe -ilmeen tutuissa, juuri heränneissä silmissä, sitä oppii ensin pelkäämään ja sitten odottamaan.
Sen jälkeen on vaikea muistaa muuta olevankaan.

Toisten ihmisten seurassa sitä ruuvaa jo ennestään varsin pinnassa keikkuvan miellyttämisenhalun äärimmilleen. Nämä ihmiset ovat sellaisia, jotka epätoivoisesti tahtoisivat asioiden olevan hyvin ja paremmin; jotka kestävät läheistensä ahdinkoa huonosti jos ollenkaan eivätkä etenkään tahdo pystyä avuttomuuteen, jota jokainen itselleen tärkeiden ihmisten ongelmien edessä kokee. Näiden toisten ei tarvitse edes esittää kysymyksiä oikein, toivottua vastausta indikoiden: niiden puolesta on valmis kääntämään totuudesta sen hymynaaman päälle päin aivan pyytämättä, reipasta teeskennellen ja fasadia hartiavoimin kannatellen. Suojellakseen niitä ja niiden maailmaa.
On pelottavaa huomata kykenevänsä sellaiseen.
On pelottavaa huomata suostuvansa sellaiseen.
On pelottavaa huomata, miten helposti se lopulta käykään.