Menneisyys tuli tänään vierailulle.
Äiti soitti aamulla törmänneensä junassa minun isääni. Ensimmäistä kertaa reiluun neljännesvuosisataan.
Puhuin äsken ystävän kanssa, joka on pian viikon ajan joutunut jälleen setvimään jo taakse jättämiään ja historian tomuun peittyneitä asioita - jonkun toisen onnen edesauttamiseksi.
Äiti sanoi vatsassa hieman muljahtaneen tutun profiilin näkemisestä, miltei kolmenkymmenen vuoden jälkeenkin. Onko niin, että tiettyjä asioita ei saa koskaan siivottua mielestään; vatsastaan ja sydämestään?
Koetin lohduttaa ystävää sillä, ettei toisen ihmisen - olkoonkin kuinka rakas hyvänsä - toiminta rampauta meitä automaattisesti kuin hetkeksi, sen jälkeen kysymys on valinnasta ja siitä, antaako niiden tekojen halvaannuttaa itsensä ja amputoida kykynsä luottaa.
Haluan uskoa, että näin on: vaikka törmäisin menneisyyden suuriin tunnevaikuttajiin puolen ihmisiän kuluttua ja tuntisin edelleen kokonaisvaltaista heikotusta, voisin kuitenkin ajatella ja vilpittä tuntea eläneeni erinomaisesti ilmankin, vailla minkäänasteista tyytymistä tai tarvetta palata vellomaan vanhoissa tunteissa.
Ja tästäkin huolimatta, vailla mitään aihetta, motiivia tai näyttöä olen yhtäkkiä aivan varma siitä, etten enää kuule Paddingtonista.
Ovat ne ennenkin vain kadonneet.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
1 kommentti:
siis en muista oonko kertonut, että sain pörrille alkuvaiheessa sellaisia hysteerisiä itkukohtauksia, koska musta tuntui että jotain pahaa vaan on tapahtumassa, ja sitten sen täytyi sanoa mulle kymmeniä kertoja et me ollaan aina yhdessä. mä en tajua, mistä tollaset panarit sikiää, mutta ymmärrän liiankin hyvin miltä ne tuntuu. en tajua. enkä sitäkään, kuinka tosiaan tsiljoonan vuoden takaa joku aina vaan muljauttaa mahaa.
Lähetä kommentti