Minä olen henkeen ja vereen sentimentaalikko, romantikko ja päiväuneksija. Minä uskon vankkumatta sielunkumppaneihin; en siis mihinkään mystiseen Siihen Oikeaan, vaan mahdollisesti moniin ihmisiin, joiden kanssa taajuus on niin sama, ettei itseään tarvitse selittää. Minä uskon myös mannerlaattoja järisyttäviin, suuriin ja ilmaisuvoimaisiin tunteisiin, äärimmäisyyksiin, tulikuumaan ja jääkylmään, valonnopeuteen ja paikoilleen jäämiseen.
Muutama viikko sitten eräs tuttavani tuli skumppalasin ylitse lausuneeksi jotakin, joka jäi vaivaamaan mieltäni itsepintaisen tinnituksen lailla. Väitteen sisältö oli kutakuinkin, että itselle juuri sillä hetkellä oikean ihmisen tunnistaa siitä, että sen kanssa on vaivatonta; asiat sujuvat mutkatta ja seuraavat toisiaan loogisessa järjestyksessä.
Minä, räjähdysten ja leimahdusten uskollinen opetuslapsi, jouduin ymmälleni. Ettäkö hyvä voisi olla helppoa, ja helppo suurta, oikeaa?
Tähän syksyyn saakka elämäni miehet ovat aiheuttaneet silkalla olemassaolollaan minussa jännityksestä nyrkiksi kiristynyttä palleaa ja oksennusrefleksejä, kylmiä väreitä ja huimausta, heikotusta ja punastelua. Eräänkin kerran puhelimen soidessa olin vähällä ylenantaa juuri lounaaksi nauttimani maksalaatikon; toisella kertaa meikkaaminen loppui toisen silmän jälkeen käden ryhdyttyä niin holtittomaksi, ettei eyelinerin käyttelystä vain tullut enää mitään. Julkisilla paikoilla olen ollut pudota polvilleni tutun hahmon nähdessäni. Niiden läheisyys on ollut niin intesiivistä ja ilma sähköstä kylläinen niin, että olo on ollut ekstaasista epämiellyttävä.
Voisiko siis oikean ihmisen tunnistaa myös siitä, että sen kanssa olo on turvallinen, rento ja hyvä, ei pelkää leimahtavansa liekkeihin välittömästi kosketuksesta, uskaltaa katsoa silmiin, ei tarvitse valvoa öitä ja kuumeilla päiviä? Onko se yhtä aitoa, yhtä voimakasta - yhtä perustavanlaatuista?
Ja mitä jos jonakin päivänä joutuu valitsemaan noiden väliltä?
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
5 kommenttia:
Oliko se maksis kylmää? :D
Mä en osaa nyt sanoa mitään vaikka pitäisi osata, oon vähän kännissä. Arvaa kenellä on huomenna heikko meininki koulunpenkillä?
Niin... Onkos lapsen kasvattaminen ja arki sitten mukavaa jos saa käsittämättömiä spasmeja kun näkee toisen kävelevän K-marketin jauhohyllyn luota takaisin ostoskärryille.
Ehkä sitä jokaisella ihmissuhteella on paikkansa. Ja saattaahan se liekki hiipua ajan myötä sellaiseksi turvalliseksi yhdessäoloksi, jolloin valintaa ei välttämättä tarvitse tehdä. Kun on hyvä näin.
te pojat ette oikein ota mua vakavasti, luulen ma.
mä en puhunutkaan ajan mitasta vaan nytistä, aikaperspektiivillä tuo on tietystikin juuri noin - tai sitten tulee kyllästyminen, vitutus ja ero.
Kuten eräs elämään positiivisesti suhtautuva ystäväni, käytettäköön hänestä koodinimeä M. Laine, asiaan kommentoisi: Onneksi kaikki päättyy kuolemaan.
Kyllä mä ihan tosissani ja vakavuudella luin ton tekstin ja suhtauduinkin siihen niin mutta mulle tuli mieleen maksalaatikkokeskustelu ja halusi välttää syviä vesiä.
Vaivattomuus on kyllä hyvästä, mä tunnen yhden ihmisen jonka seurassa on aina vaivatonta ja toisinpäin myöskin. Sopisimme toisillemme maailman parhaiten.
mä luulen, että sä oot asioiden ytimessä sillä tavalla, että täydellisesti se on niin, että eka on valonnopeutta ja laavankuumaa, sitten vaivatonta, ja ne on ne jutut. nam. juuri niinkuin tk sanoi, valintaa ei tarvi tehdä. mutta silti mun mieleen alussa pitää olla niin et kipunoi, koska muuten se laimenee ajan myötä liikaa ihan varmana. tai niin mä luulen.
Lähetä kommentti