Se on täytetty.

Tämän vuoden Heppageimit on saatettu hamaan katkeraan päätökseensä ja minua itkettää. Areenalta poistuessani sain parasta palautetta koko tapahtuman aikana, vieläpä minut värvänneeltä taholta. Tiettyjen ihmisten viitseliäisyyden, reippauden ja venymiskyvyn määrä on niin uskomaton, että siitä toivoisi onnistuvansa imemään itseensäkin tuokkosen.
Tähän ajattelin vielä kirjata erinäisiä hajanaisia ajatuksenpätkiä, jotka viime viikon aikana ovat pääni läpi satunnaisesti ajelehtineet:

Hevosten tuntumassa tai niiden vaikutuspiirin välittömässä läheisyydessä minusta taantuu saman tien hieman omaa kehitystasoani alempi olento. Alan luontevasti käyttää (venyneesti pussittavien) farkkujen takataskua asioiden säilytyspaikkana. Lyhennän kynteni tarvittaessa jyrsimällä ne tasaiseksi ja syljeskelemällä kynnenpalasia ympäriinsä. Lysähdän ruokapöydän ääreen kysymysmerkin muotoiseksi kasaksi, tuuppaan vasemman kyynärpään ennakkoluulottomasti puoleen väliin pöytää ja lapion muonaa suuhuni pitäen ruokailuvälineestä kiinni alkuihmisen tykyllä nyrkkiotteella, mahdollisesti jopa maiskutan. En piittaa liasta, töhkästä tai hajuista ja pyyhin tyytyväisenä jöijäiset käteni paidanhelmaan ja kenkien rällät lahkeisiin.

Suomalaisilla (mahdollisesti myös muunmaalaisilla) ratsastajilla (mahdollisesti myös muun lajin edustajilla) nousee tavattoman kerkeästi ns. piipi kuuppaan heti, kun saavutusta edes kotimaan kamaralla alkaa tulla. Yhtäkkiä niillä on varaa starailla ja nostaa nokkaa, pompottaa ja määräillä. Itse haluaisi kernaasti kuvitella olevansa siinä(kin) kohden parempi ihminen ja kestävänsä menestyksen ennallaan, vaan onkohan se kuitenkin yleisinhimillinen piirre käydä kopeaksi heti muodollisesti pätevöidyttyään isoilla areenoilla.

Hjallin alakäytävät olivat tungokseen saakka väärällään sitä samaa tyttömateriaalia, joita myöskin satulahuoneet ja tallien taukotilat pullistelevat kautta Suomen: sellaisia hieman huonoitsetuntoisia ja sitä myöden myöskin aavistuksen kumararyhtisiä, pälyileväkatseisia ja ilkeäkielisiä, jotka ovat nuoresta saakka olleet niukalla ja yksipuolisella näkkileipä-porkkana -dieetillä rankan fyysisen ja monesti epämiellyttävissä olosuhteissa tehtävän tallityön vastapainoksi. Ne eivät katso suoraan silmiin; ne eivät sano moi tuntemattomalle ikinä ensin. Ne levittelevät kernaasti kuulemiaan ikäviä uutisia ja juoruja; niillä on tiukka hierarkia ja ne tallovat säälittä alempiaan sekä hännystelevät ylempiään.

Tallitähdet on uskomattoman luokaton formaatti, jota ei toivon mukaan uusita enää koskaan. Näätäeläinkin ymmärtää esteratsastuksen olevan niin vaativa laji, ettei sitä muutamassa kuukaudessa loukkaantumisitta opita. Haaverit ja vahingoittuneet julkkikset puolestaan ovat, kuten humanistikin tajuaa, lajille kaikkea muuta kuin hyvää mainosta, eivätkä hevosetkaan moisesta völlymisestä sanottavammin nauti. Ja ne tallitytöt. Ne ovat niin kovin pieniä vielä, ja niillä on niin kamalasti pelissä. Sydäntäsärkevää.

Sain juuri kumottua viikon ensimmäisen punaviinilasillisen ja nyt aion nykäistä peiton korviin ja sen jälkeen umpizetaa sen alla huolella ja pitkään. Oli se sen arvoista.