Kiintiöpositiivinen postaus

Nuu kirjoitti niin nätisti eilisestä, että ajattelin itsekin yrittää antaa hieman pastellisempaa kuvaa edellisen postauksen tilan aiheuttaneesta illasta.

Eilinen toden totta oli lopulta ihmisiä. Päivällä pääsin seinälle Hämähäkkimiehen ja Uuden Tiimiläisen kanssa. Oltiin kaikki varsin taitavia ja väsytettiin itsemme seinällä rempomalla niin, että kotimatka oli varsin vaitonainen.

Kotiin päästyäni totesin kaikkien olevan jossain, muttei kenenkään minun kanssani. Jouduin leikkimään yksin alkuillan, tila, joka on omiaan syöksemään minut usein itsesääliseen epätoivoon ja teatraalisiin draamakuningattaren eleisiin. Onneksi apu seuran muodossa löytyi interwebistä: kävin mielenkiintoista keskustelua tahon kanssa, jonka olemassaolon olin jo puoliksi unohtanut. Houkuttelin sen myös toki sanomaan mukavia asioita itsestäni, ja piehtaroin kerjätyissä kehuissa oikein antaumuksella.
Samaan aikaan kävin toisaalla syvällistä keskustelua Paddingtonin kanssa, ja sain jälleen kerran todeta olevani siihen verrattuna suhdekeskusteluskillsseiltäni aivan avuton. Onneksi olen nopeaoppinen.

Lopulta, M. Laineen pelastavan seuraksitarjoutumissoiton seurauksena rohkenin lähteä keskustaa kohden. Tiedättehän, miten tavallaan hieman liian fiiniksi pynttäytyneenä jotenkin saattaa ujostuttaa lähteä yksinään ihmisten ilmoille? Sellaiselle minusta eilen tuntui. Onneksi raitiotievaunussa ei ollut meluavia teinejä eikä nousuhumalaisia nuorukaisia - tai kovasti vanhempiakaan sen puoleen. Mitähän väkeä siellä oikeastaan edes oli? En tainnut rekisteröidä, kun keskityin peilaamaan omaa kimaltelevaa kuvajaistani ikkunasta.
Laineen Mieron saapuessa anniskeluravintolaan riehaannuin niin, että silpaisin epähuomiossa upouudet stayuppini suikaleiksi. Mutta pidin niitä silti uhmakkaasti koko illan. Mieroa itseään oli hirmuisen nasta nähdä, ja sovittiinkin alustavat tärskyt hyvin lähitulevaisuuteen. Miksihän sitä ei tule viettäneeksi enemmän aikaa kivojen ihmisten kanssa? Voiko kutsua ongelmaksi sitä, että tuntee liikaa loistotyyppejä, eikä näin ollen fyysinen aika riitä niiden kaikkien kanssa oleilemiseen?

Mieron kadottua muiden kiinnitysten kutsumana Nuu ilmoittautui Panuineen sopivasti kuin... no, jokin sopiva, esims pantteri. Vaelsimme omia teitämme Otteeseen, jossa kohtasimme juhlakolttuiset toisemme. Viinanhalvennuksen vuoksi päähäni on syöpynyt mielikuva, jossa joraamme stripparityylisesti (tosin luojan kiitos vaatteet päällämme ja ruumiinosamme niiden sisällä pitäen) kukin omaa skumppapulloaan samalla kiihkeästi syleillen. Totuus luultavasti vastaa mielikuvaani melko muuntelemattomasti. Jossain vaiheessa myös juteltiin erään puolitutun pojan kanssa (nyt tiedän sen etunimenkin), käytiin ulkona savukkeella ja vessassa lisäämässä huulikiiltoa, läheteltiin ehdottoman kiellettyjä känniviestejä sekä pyyhittiin kyynelten tuhrimaa ripsiväriä kämmenselkään ja käsivarsiin.
Illan päätteeksi Nuu Armollinen ja Panu-enmuistamikä lassosivat meille vielä vuokra-ajurin ja ajoivat minut kotiovelle. Jatkosuunnitelmiaan kuunnellessani tunsin oloni hyvin vanhaksi ja kuluneeksi, sekä ehdottoman onnelliseksi noista syistä, joiden nojalla minua ei edes pyydetty mukaan jatkamaan.
Onneksi olin kaukoviisaana sulkenut koneeni kotoota poistuessani, muuten olisi luultavasti tullut häpeämistä tällekin saralle.

Tänään vietin käytännössä koko päivän serkkuni Hinkkiksen kanssa. Söimme kiinalaista, lojuimme kotonaan ja kävimme vieläpä elävissä kuvissakin. Raina oli Eagle Eye, niin hektinen hitchcockmainen teknotrilleri, että katsomosta poistuessamme olin lopen uupunut ja varsin onnellinen sunnuntai-iltaisen Helsingin raukeudesta.
Elävissä kuvissa istumisen aikana olin saanut synninpäästön kännikännyköinnistäni. Huojennuin niin, että vielä kun Reino sille asiasta raportoidessani minua rohkaisevin sanakääntein tuki, olin vähällä purskahtaa kyyneliin. Ei tämä silti näin voi jatkua, ei vain voi. Ei enää.

Rikas Ystävä ilmoittautui äskettäin ja sai minut kovasti hyvälle mielelle. Sillä on vastassaan kenties elämänsä seikkailu, ja uskon sen pujottelevan tiensä siitä vielä yhtenä palana kotiinkin. Kuten sille sanoinkin, meillä kaikilla on sitä jo kova ikävä. Palaisipa se jo pian.

Huomenna alkaa minun lomaviikkoni palkkatöistä. Loman loppupuolella starttaavat Heppageimit, ja alkuviikko meneekin niihin valmistautuessa. Tällä haavaa olen vain sangen kiitollinen siitä, ettei herätyskello sabotoi huomisaamun untani väkivalloin.

Elämä taitaa olla sittenkin aika hyvää tänään.