Huomionkipeyttä ja pätemisentarvetta

Minun on viime päivinä ollut uskomattoman vaikea keskittyä mihinkään, etenkään toisten ihmisten puheeseen. Ne seisovat siinä, kenties kosketusetäisyydellä, ehkä jopa näen niiden suun liikkuvan; ainakin kuulen sieltä tulevan ääntä. En vain ymmärrä sanaakaan. Useimmista tämänkaltaisista tilanteista selviää vain hymyilemällä leveästi ja nyökyttelemällä väliin pontevasti, höystäen keskimäärin joka kolmatta nyökäytystä sopivaksi katsomallaan täytefraasilla. Oman, loogisesti etenevän, sisäistesti koherentin ja sisällöllisesti edes etäisesti informatiivisen puheen tuottaminen on, kuten arvata saattaa, piinallista ja epäinhimillisen työn takana.
Ennen pitkää moinen alkaa ymmärrettävästi uuvuttaa. Silloin pakenen koneelleni, lukemaan toisten ihmisten blogimuotoisista elämistä.

Minun on helpompi kirjoittaa kuin puhua; minun on ketterämpi ymmärtää lukemaani kuin kuulemaani. Lukeminen herättää kuitenkin harmillisen usein ajatuksia, ja kerrassaan tarpeettoman usein nuo ajatukset ovat luonteeltaan vuorovaikutuksellisuutta vaativia. Edelläkuvatun kommunikatiivisen ongelman vuoksi aionkin nyt ilahduttaa teitä, arvon yleisö, pohdinnoillani bloggauksen luonteesta.

Seuraan ainoastaan yksityishenkilöiden sellaisina pitämiä, henkilökohtaisia ei-teema-blogeja, jotka on kirjoitettu pääasiassa suomeksi. Havaintojeni ja kokemuksieni mukaan tällainen bloggaaminen pitää sisällään merkittävän kognitiivisen dissonanssin: jos ajatellaan karkean yksinkertaistetusti, että blogi on verkkopäiväkirja, ja jos ajatellaan, että päiväkirjalla puolestaan yleensä ymmärretään melko yksityiseksi luokiteltava tuotos, saadaan ensimmäinen ongelmanjuuri. Ei mikään tuore oivallus, vai mitä? Kiintoisaksi kyseisen asetelman tekeekin se, miten kirjoittajat ovat kukin kohdaltaan tämän haasteen ratkaisseet; hämmentävän usein koko dilemma tuntuu jääneen huomaamatta.
Jos haluat pitää päiväkirjaa, mikset osta pikkuisella kullanvärisellä lukolla varustettua kovakantista valmiiksi viivoitettua vihkoa, jota voi säilyttää tyynyn alla tai kirjahyllyn ja seinän välissä?
Jos pidät päiväkirjaasi verkossa, on ainakin yhden motiiveistasi oltava rehdin puhdas narsismi - ellei kyseessä satu olemaan vilpitön ja kätevyydessään ylivertainen matkapäiväkirja tai sellaiseksi luettava raporttipaketti tilapäisesti fyysisesti etäällä sijaitsevalta ihmiseltä ystäväpiirilleen ja / tai sukulaisilleen.

Verkossa julkaisemiseen - kuinka enteellinen verbi - kuuluu erottamattomana osana julkisuus. Verkkomedioihin, eritoten kansalaisjournalismiin, kuuluu myöskin vastaanpanematon interaktiivisuus - tai ainakin sen mahdollisuus.
Blogien tapauksessa tämä interaktiivisuus näyttäytyy useimmiten kommentoinnin muodossa. Kommentointeihin, kuten toki kaikenlaisiin verkkoidentiteetteihinkin, puolestaan liittyy mahdollisuus pysytellä tunnistamattomissa: nickin tai silkan anonymiteetin suojissa. Myönnän sen itsekin, että mielestäni itseään identifioimattomat kommentoijat ovat sietämättömiä ja mielikuvituksettomia pelkureita. En kuitenkaan ole estänyt heidän kommenttejaan, enkä aio sitä tehdä vastakaan (eikä toistaiseksi ole kyllä ollut liiemmin tarvettakaan). Mutta siis.

Näillä aineksin meillä on parhaassa tapauksessa julkinen henkilökohtainen päiväkirja, jota periaatteessa kenen tahansa on mahdollisuus käydä rääpimässä. Ei kuulosta kovin houkuttelevalle.
Joka tapauksessa tämä on bloggaajan valinta - tietoinen sellainen, tai niin ainakin haluaisin ajatella. Myöntyminen on vaikenemisen merkki.

Tämä oli mieleeni juolahtaneista bloggaukseen sisältyvistä pulmista vasta ensimmäinen. Toisekseen: nimimerkki vaiko oma nimi?
Itse pidän omalla (koko) nimellään bloggaavia tavallaan varsin kunnioitettavina, mutta samalla hieman tyhmänrohkeina yksilöinä. En siis tässä puhu työstään / työkseen bloggaavista, joiden aiheet ja käsittelytavat ovat ammatillisia ja mielipiteet sekä näkökannat jo viran puolesta täysin omalla nimellä allekirjoitettavissa.
Näillä muilla pitää olla joko kadehdittava itseluottamus ja -tuntemus sekä aimo määrä siviilirohkeutta, tai sitten ne tavallisestikin vain hyppäävät pää edellä vaivautumatta tutkimaan pohjaa tai vilkuilematta saunapolulle.
Itse valitsin nimimerkin ylläpitääkseni anonyymiyden illuusiota: aika monet tietävät, kuka maskin takana lymyää, eikä sen selvittäminen lopuillekaan ole mikään varsinainen pähkinä heidän niin halutessaan. Eivätpähän mahdolliset tulevat työnantajat pääse ristimänimellä guuglaten käsiksi tähän ah, niin tulenarkaan, osin miltei propagandistiseen materiaaliin.

Enempää en millään jaksa edes ajatella, sillä alussa kuvaamani oireet tuntuvat salakavalasti hiipivän myöskin kirjoittamaani ja itseriittoisesti julkituomaani sekä siten omahyväisesti tärkeänä pitämääni tekstiin.

Näiden ajatusten jakamisen lisäksi haluan vielä sanoa, että viralliseen vituttavien sanojen listaani on juuri päässyt termi kukkahattutäti. Besserwisserhän siellä taisi olla jo ennestään.