Toisinaan tuntee aivan yllättäen näkevänsä hetken suoraan vieraan ihmisen elämään. Nousen liukuportaita, ohi parkkihallin valoja korjaavan sähkömiehen. Miehen punapigmenttinen tukka hehkuu aivan läheltä kuumottavan polttimon valossa ja yhtäkkiä tiedän, mille se näyttää lauantaisaunan jälkeen, istuessaan taloyhtiön saunan terassille viilentelemään, herkullisesti hikoileva olutpullo kädessään ja kasvot vaaleanpunaisiksi löylyteltyinä.
Lenkkeilen Töölönlahden rannalla sateen muhentama lehtipuuro lenkkareiden alla nuljuen. Olen niin läsnä etten edes muista milloin: jalat jaksavat ja keuhkot, tuntuu että juoksua voisi jatkaa suoraan maan ääriin saakka. Vastaan juoksee kahden, kolmen, neljän vantteran teinipojan muodostamia joukkueita, jotka hihkuvat ja läpsivät ylävitosia kohdakkain sattuessaan. Ne ovat selvästi lätkäjunnuja, juuri sillä tavalla rentoja ja fysiikaltaan kantikkaita, tottuneet luottamaan kroppaansa ja sen pystyvyyteen sekä jengiin, joka huolehtii arvoista ja lihashuollosta.
Monen toivottoman ja alakuloisen viikon jälkeen kaikki tuntuu taas mahdolliselle. Olen sylissäsi, ihan lähellä. Vitsailet jotain hellää ja näen taas hymyssäsi sen pienen pojan joka joskus olit, joka yhä olet. Sellaisina hetkinä tunnen oloni kokonaan lämpimäksi ja sisältä pörröiseksi enkä voi saada sinusta kyllikseni.
Mul on häilyvä mieli
ja levoton sielu
Mä en osaa päättää
vaikka tiedän mitä haluan
Sun näkymätön kruunus,
oot kuin aatelissukuu
Sä vain sanot mun nimen
ja se on siinä
Musta vain niin vahvasti tuntuu
et me kyllä pärjätään
Mun ei tarvii kuin kuulla sun äänes
ja mä tiedän
Meidän rakkaus on jotain niin suurta,
et vaikka juuri nyt me kärsitään,
niin sen turvin, sen siivin, sen voimin
me selvitään
Sun huoles mua painaa,
ethän sä edes nuku
Mitä ikinä voisin
niin sen tekisin
Ja tää ainainen kiire
en katso taivasta koskaan
Meidän haaveet on kahlittu
maata kulkemaan
Mut musta vain niin vahvasti tuntuu
et me kyllä pärjätään
Mun ei tarvii kuin kuulla sun äänes
ja mä tiedän
Meidän rakkaus on jotain niin suurta,
et vaikka juuri nyt me kärsitään,
niin sen turvin, sen siivin, sen voimin
me selvitään
- Laura Sippola: Kuuntele
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
1 kommentti:
toi on muuten jännä, miten joskus pystyy näkeen jonkun tyypin just tolleen. usein ne on tollasta aika kliseistä lähiötyyppiä, vaan näkee miten ne huutaa kaakaunaamaisille lapsilleen ja juo kaljaa silleen ryystämällä ja niillä on sellaiset harmaaksi värjääntyneet ex-valkoiset, öö, miesalushousut ja rimpulajalat. ainakin siinä kuvitelmassa niin.
Lähetä kommentti