Onko teillä niitä julistimia?

Tämänvuotiset Heppageimit on jälleen paketoitu odottamaan seuraavaa syksyä. Viikonlopun aikana mietin muun muassa seuraavia:

Onkohan heppatyttöys yksi niistä sairauksista, jotka eivät lailla syömishäiriön koskaan oikein parane? Että, vaikken enää milloinkaan edes paijaisi uljasta kavioeläintä, en pääsisi yli siitä tunteesta, siitä kaipauksesta joka tuntuu fyysisenä aukkona jossain vatsan yläpuolella tietyssä kohtaa? Että tietäisin tarkalleen, mille se karva tuntuu kämmenen alla ja jouhet sormissa, miten satula narskuu keventäessä, mille tuntuu alla keinuva käynti vastapudonneissa lehdissä ja uhkarohkean kova ja siksi niin mahtava laukka tuoksuvalla sänkipellolla? Etten koskaan lakkaisi uneksimasta, toivomasta, suunnittelemasta? Ikävöimästä?

On omituista, että on ihmisiä - ja ympäristöjä - jotka näkee vain tiettynä aikana, tietyssä tilassa. Nyt, neljäntenä geimivuonnani tunnen jo valtaosan vapaaehtoisten vakihahmoista ainakin kasvoilta, vietän neljä perättäistä päivää heidän kanssaan aikaa lähes ympärivuorokautisesti, enkä sitten ole missään tekemisissä yhtenätoista seuraavana kuukautena. Miten joka vuosi silti solahdetaan siihen samaan olemisen malliin keskenämme, ihan vain puitteiden ansiosta, eikä oikeastaan mikään ole muuttunut vuodessa.

On olemassa ihmisiä, joiden kanssa voisi viettää päivät keskustellen: niitä näitä, yhdentekeviä, kepeitä. Vakavia, syviä, tärkeitä. Mitä vain ja kaikkea sekaisin.
Ja sitten on niitä, joiden kanssa ei tahdo päästä edes small-talkiin, koska niille ei vain keksi mitään sanottavaa.
Ja miten niitä ensinmainittuja löytää, joskus täysin epätodennäköisistä paikoista, ja miten niistä tuntuu samalle ja miten palkitsevaa se on, että saa pitää yhden sellaisen itsellään, osana jo ennestään satumaista ystävien rinkiään.

Minä olen toisinaan neuroottinen ja itseäni paniikkiin kehässä läähättävillä ajatuksillani lietsova inttäjä. Eikö nyt kuitenkin ja ei kai vaan ja sano sitten ja vastaavastaaVASTAA! Silloin tyynnyttävintä on, kun toinen sanoo ettei ole mitään hätää ja kaikki on ihan hyvin ja mä soitan sulle taas huomenna. Siihen ei tarvita enempää, minä uskon sitä ja rauhoitun kuin koiranpentu syliin, ja miten se osaakin aina juuri oikealla hetkellä.

Kun naurat puhelimessa, kolmentuhannen kilometrin päässä mutta aivan vieressä, monta kertaa puhelun aikana ja kuulostat hetken sille kuin vuosia aiemminkin, se tuntuu samalle kuin helmikuussa kun näkee auringon ensi kertaa pitkän pimeyden jälkeen, eikä sitä melkein enää muistanut todeksi ensinkään, niin upea se on. Minunkin alkaa tehdä mieleni tapaksia ja viiniä ja kahdenkymmenen neljän asteen lokakuisia päiviä, mutta eniten olen onnellinen siitä että sinä saat ne ja että se tekee sinut hetkeksi kevyeksi ja valoisaksi. Se saa minutkin uskomaan, että tälläkin vuodella on loppunsa, että kaikella on rajansa.