What on earth made me say I don't go swimming with idiots?

Olisi mukava pitää itseään päätöksentekijänä, sellaisena, joka itse määrää oman elämänsä suunnan, tekee tietoisia valintoja ja on vastuussa oman polkunsa mutkista pystypäin. Uskoisi, että valitsemalla a pääsee lopputulemaan b - luottaisi siihen ja toimisi siten, että jokainen osavalinta veisi kohden haluttua päätepistettä. Ei hosuisi tahdottomana marionettina vaan olisi aktiivinen toimija, kumpikin käsi ruorissa ja katse suunnattuna vakaasti horisonttiin.

Toisinaan olisi houkuttelevaa olla silkka välikappale, satunnainen muuttuja kaaoksessa, johon ei itse voisi vaikuttaa. Ei tarvitsisi harkita, punnita ja ryhtyä jos ei huvittaisi, sillä lopputulos olisi joka tapauksessa ennalta fiksattu tai mahdoton ennustaa.

Minä en ihan tarkalleen tiedä, mihin uskon. Minusta kaiken takana oleva suuri kertomus on ajatuksena masentava sekä yksilöllisyyden illuusion romauttava. Olen niin kiintynyt subjektin ainutlaatuisuuteen - tai ehkä pikemminkin ristiriitaan, jonka toisaalta persoona ja toisaalta lajin edustajuus muodostavat - että minusta ajatus ihmisestä vain koneen rattaana, astinlautana matkalla mihin?, Suureen Päämäärään on passivoiva ja latistava. Toisaalta taas vastuun taakka, se, että oman onnensa seppyys olisi juuriaan myöden totuus, tuntuu lamauttavalta ja valtavuudessaan ahdistavalta.

Tahdon ajatella, että taustalla on jokin kertomus, kenties jonkinlainen valtava abstrakti fresko, joka ei sinänsä sido maaliviivaa tai keinoja sen saavuttamiseksi. Tahdon ajatella - käytäntö on osoittanut - että pienten, mikroskooppisten sattumien voima on järisyttävä, sellainen, että sitä ajatellessa vatsassa tuntuu samalle kuin katsoisi uimastadionin korkeimmalta hyppytasanteelta alas altaaseen. Että mitä tahansa voi sattua.

Olimme viikonloppuna äidin kanssa Tampereella, vähän teatterissa ja vähän kampaajalla ja vähän hauskanpidossa. TTT:n sinänsä ansiokkaan mutta hieman yhdentekevän Chicago-version jälkeen tunsimme tarvitsevamme joitain lasillisia punaviiniä - tarkempaa paikkaa speksaillessamme kävimme Teerenpelissä neuvoa-antavilla ja päädyimme jatkamaan Paappa's-nimiseen anniskeluravintolaan, jossa molempien savuverhoisten muistikuvien mukaan saattoi olla äidin ikäpolvista kohderyhmää sekä jonkinmoisia jazzmusiikkikytköksiä. Matkalla muistelimme, kuinka kuutisen vuotta aiemmin samassa kaupungissa samalla kokoonpanolla kävimme nauttimassa glögit pienessä tahraisessa juottolassa nimeltä Virtanen, jossa muuan entinen heilani tuolloin työskenteli.
Pääsimme sisään Paappa'siin, luovimme tiemme baaritiskille - ja kenet näimmekään sen takana, ellemme juurikin JättiPukkia, tuota kaksituhattaluvun alun suurta lempeäni.
Millä todennäköisyydellä?

Tänään kävimme teemaan sopivasti Zäkmänin ja Kiihtyvän kanssa katsomassa elokuvissa Mr Nobodyn. Kumpikin seuralaisistani oli hämmentynyt ja hämmennyksestään hieman hapan, mä en ihan tajunnu ja mä haluun tajuta että tiedän tykkäänkö, kun taas minä hykertelin ymmärtämättömyydelleni juksauksesta virkistyneenä. En usko, että tajuaminen oli tuon leffan pihvi ensinkään; sen sijaan luulen, että elokuvassa varsin keskeisten kohtausten vesiteema rinnastuu jotenkin aikaan, luonteeltaan virtaavana ja alansa täyttävänä. Jäimme pohtimaan kaiken näennäistä sattumanvaraisuutta, jokaisesta mitättömästäkin valinnasta aukeavaa mahdollisten todellisuuksien monitasoliittymää ja juuri tästä syntyvää houkuttelevaa kohtalonuskoa: kun jokin ihan erityinen, ihmissuhde tai muu elämän käänne saa alkunsa triviaalista suunnanvalinnasta, eikö sen pidäkin olla jonkin korkeamman ohjaamaa, jollain tavoin autettua tullakseen toteutuneeksi - kaikista mahdollisista, mutta onneksi valitsematta jääneistä poluista huolimatta?

Ajattelin jälleen niitä kaikkia tärkeitä ja läheisiä, jotka elämässäni nyt vaikuttavat, ja kuinka täpärällä on ollut, etten tuntisi niitä lainkaan. Ajatus tekee minut joka kerran hieman heiveröiseksi, tuntuu kuin menettäisin ne kaikki hetkeksi vain siksi, että on niin epätodennäköistä että ne ovat ne, juuri ne minulle. Sitten tulee se huojennus ja valtava lämpö: että ne ovat minun, ovat ne, ja että kävipä tuuri.

Ja ettei valitsemista voi välttää. Ratkaisuja on tehtävä, vaikkei näkisi reitistään kuin ensimmäiseen mutkaan.

Before he was unable to make a choice because he didn't know what would happen. Now that he knows what will happen, he is unable to make a choice.