I'll take you for a ride, I am a garbage truck

Minun on jo monta päivää pitänyt kirjoittaa jotain oikeaa, monesta eri aiheesta.

Siitä, miten säikähtänyt poika ajoi viime keskiviikkona vahingossa vähän minun ja Fättiksen päälle Pitskun liikenneympyrässä, miten Fättis on nyt pajalla korjattavana (ja minulla sitä hirmuinen ikävä) ja minun ei-murtunut ranteeni ja keskisormeni kestävät salitreeniä jo aivan hyvin; siitä, miten ensimmäisenä tantereesta kohottuani huusin sille pojalle nenäkkäästi ja raivoissani että et sit vissiin paljon peileihin kattele ja kun ambulanssikuski kommentoi verenpainettani mitatessaan kohonnutta alapainetta kuittasin sen olevan varmastikin reaaliaikainen vitutuskäyrä; siitä, kun istuin saman illan aikana ambulanssissa-maijassa-hinausautossa-Tattarisuolla bussipysäkillä-ensiapupolilla ja sain kotimatkaan kulumaan näillä keinoin yhteensä 5 tuntia; siitä, kun lauantaina kävin hiippailemassa samaisessa ympyrässä kuvaamassa jarrutusjälkiä kuin parempikin agentti.

Siitä, miten samaisena aamuna luin Hesarista Johanna Korhosen kolumnin yhden kirjan omistajista (HS 6.10.2010 C1) ja tunsin tarvetta hurrata ääneen:

"Huumorintaju on yhtä kuin suhteellisuuden taju - - Huumori on asioiden suhteellistamista. Suhteellisuudentaju on hyvin lähellä sivistyksen käsitettä. Siksi myös huumori ja sivistys ovat läheistä sukua. Kumpaankin tarvitaan monta kirjaa."

; siitä, miten jätin viime keskiviikon Hesarin C-osan sängyn viereen odottamaan iltaa, jolloin ajattelin asiasta blogata; siitä, miten piti odottaa viikko, että ehti jäsentää tämän asian sanoiksi edes näin typistyneessä mittakaavassa.

Siitä, miten olen päässyt pyörättömänäkin ajeluille mukaan ja miten hassun pollealle tuntuu kun kokenut ajaja mainitsee hyväksi kyydissäistujaksi, kehu pullistaa rintakehää kuin tärkeämpikin tunnustus; siitä, miten viihtyisän intiimille tuntuu painautua kuskin selkää vasten tiukoissa mutkissa, kietoa kädet sen ympärille ja tuntea kämmentensä alla sen hengitys - ja miten hämmentävälle, kun pysähdytään ja oikaistaan selkä ja yhtäkkiä pitäisi taas puhuakin vaikka toivoisi vain ettei tie loppuisi koskaan ja kontakti olisi aina sellaista, luontevaa, välttämätöntä, ilmiselvää ja ikuisesti kestävää.

Semmoisista.


Minä pidän syksystä ja sen päivistä: viiltävästä auringonpaisteesta ja sellaisesta tuulesta, joka pöyhii ajatukset mennessään ja jättää vaatteisiin kesyttömän tuoksun. Raudanvärisestä pilvisyydestä, joka saa ilman lemuamaan vastajarrutetuilta raitiovaunukiskoilta ja päivän muistuttamaan sukellusta vesiliukumäen tunneliin. Kaupungista täynnä ihmisiä, muiden kulkureitteihin sovitettavista askelista, Kampin K-kaupassa toisiaan lempeästi tönivistä nuoristapareista.

Pidän minä syksyn öistäkin: kun Pitkältäsillalta katsottuna Merihaka on täynnä pikkuisia timantteja ja Helsinki tuntuu isommalle kuin rajansa. Kun kotimatkalla ohittaa monia valaistuja ikkunoita eikä tahdo malttaa pääsyä omaan kotiin, niiden valojen piiriin. Kun tekee mieli leipoa omenapiirakkaa ihan spontaanisti, muttei oikeastaan halua kutsua ketään syömään sitä.

Ostin tänään matkakorttiin seutua. Pyysin myyjää laittamaan viimeiseksi voimassaolopäiväksi jouluaatonaaton. Kotimatkalla A-junassa tuntui ihan arjelle - hyvälle.