Minä olen väsynyt ymmärtämään. Niitä, jotka eivät koskaan ole ajoissa. Niitä, jotka eivät hoida hommiaan. Niitä, jotka oho eivät huomanneet tai vitsit ihan unohtivat. Niitä, jotka toimivat sovitun vastaisesti; niitä, joiden kanssa on turha sopia sillä aina tulee jotain joka muuttaa kaiken, jotain tärkeämpää tai kiireellisempää.
Olen lopen kyllästynyt joustamaan, antamaan tilaa ja aikaa, venymään. Kutistumaan.
Minäkin haluan olla kohtuuton, epäreilu, sietämätön. Erityiskäsittelyä vaativa ja vastaanottava.
Ne asiat, joita oikeasti, oikein todella haluan, ovat tässä maailmassa harvassa, mutta niiden kanssa minä olen vakavissani. Niissä asioissa minä myös olen selvästikin aina se, joka haluaa enemmän; niinpä minä olen aina se, joka jää hieman nälkäiseksi eikä koskaan saa kyllikseen. Ja minä olen uupunut tyytymään, suostumaan. Hillitsemään itseäni, kyyristymään mahtuakseni.
Tahdon tahtoa, ja tahdon tehdä sen koko mitaltani.
Tänään oli sellainen päivä, että pää tuntui olevan täytetty hienolla hiekalla. Ajattelin ihmisiä, jotka hakevat toisiaan töistä ja tekevät toisilleen illallista valmiiksi. Ajattelin alati syntyviä lapsia, joilla on ehjä perhe: kaksi vanhempaa ja uusi, merkillinen elämä. Ajattelin niitä juttuja, joihin tarvitaan kaksi: niitä joissa kaksi on eduksi ja niitä joissa se on välttämätöntä. Ajattelin onnellisia asioita, jotka saavat minut sanomattoman surulliseksi; tuntuu kuin olisin äkkiä aivan ontto ja hervoton, kyvytön pitämään itseni pystyssä. Entä jos? Entä jos ei?
Yöllä en taaskaan nuku. Mikä minä sinulle olen? Miten meidän käy? Komennan itseäni kuin uppiniskaista lasta: nyt ei ajatella tollasia, nyt nukutaan!
Enkä ensimmäistä kertaa vastaa viestiisi.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
2 kommenttia:
Tahtoisin sanoa ymmärrän, tiedän, mutten tiedä kuitenkaan. Tahdon uskoa että se on se NORMI, johon meiät pakotetaan, helppoa kun on kaksi, toinen kokkaa toinen tiskaa.
Montako onnellista liittoa tiedät jossa toinen ei tukahduta toista??
Toisaalta on se biologinen tarve, Mutta: Siilitkin elää yksin, ja ketut, ja hauet...Pahalta tää joskus tuntuu, varsinkin lauantai-iltapäivisin... Mutta haluanko jonkun kahlitsemaan henkeäni ja tuottamaan mulle pettymyksiä ja pahaa oloa? Been there, done that.
mä olen kokeillut molempia vaihtoehtoja. mun kohdalla kyse ei ole normista vaan aidosta halusta, ainakin juuri nyt.
kyllä mä tiedän ihan tasapainoisiakin liittoja, joissa molemmilla on tilaa hengittää ja elää. mä uskon, että myös sellaista rakkautta ja kumppanuutta on olemassa, joka pikemminkin tuplaa kuin puolittaa persoonan.
näitä on varmasti yhtä moneksi kuin ihmisiäkin.
Lähetä kommentti