Lapsena osasin soittaa viululla lähinnä jotain typeriä etydejä. Asteikot ehdin aina melkein unohtaa ennen kuin niitä kuulusteltiin.
Nokkahuilussa olin ihan taitava ja soitinkin meidän ala-asteen nokkahuilukerhossa (!) alttonokkista, mikä oli kaikkein vaikein niistä, sillä sen viritys on ratkaisevasti erilainen kuin sopraanossa (tenorinokkiksessakin on eri, mutta se on helpompi ja bassokin on kai olemassa, mutta meillä sitä ei ollut ollenkaan joten sitä ei lasketa).
Saksofonilla treenailtiin kaikkia ihan oikeasti kivoja biisejä, myös helpohkoa jatsia tietysti mutta vaikkapa Stevie Wonderia meni viihdeorkassa ja sensemmoista.
Noita soittimia en kuitenkaan ole enää pitkään aikaan lähestynyt, ja koska tässä yhteydessä laulu olisi ihan tyhmä instrumentti, valitsen kitaran. Tästä viikonlopusta pitää kirjoittaa joskus vaikka huomenna ihan omakin postaus, sillä se on ollut hyvin lähellä täydellistä kaikin puolin. Yksi erityisen kiva juttu siinä oli tämänpäiväinen soittotunti, ensimmäinen moneen kuukauteen. Kerrankin olin tehnyt kotiläksyt, eli miettinyt kappaleita joita tahtoisin soittaa. Tämä oli yksi niistä. Tätä olen harjoitellut itsekseni jo etukäteen, ja jos ei tarvitse soittaa kovin nopsasti (eikä onneksi tarvitse kerran molemmat ovat slovareita), en juksaa paljonkaan kun sanon että osaan soittaa nämä kummatkin. Näitä on sitten Mogulin sanoin hyvä laulella suihkussa kitaran kanssa.
- Creed: One Last Breath, Pink: I Don't Believe You
sunnuntai 3. lokakuuta 2010
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
2 kommenttia:
mä en malta oottaa, että mulle tulee tää, koska se voi tarkoittaa vain yhtä asiaa.
uudestaan! soita se vielä, we want more!
Lähetä kommentti