Voi olla että eksyn elämään tai voi olla että tähän jään

A) Minulla ei ole mitään sanottavaa.
B) Sanottavaa on, muttei aikaa prosessoida sitä sanoiksi saakka.
C) Prosessoitua sanottavaa löytyy, muttei viitseliäisyyttää naputella sitä koneelle.
D) Jokin muu syy, mikä? mitä se kenellekään kuuluu

Minulla on sangen laaja henkilökohtainen reviiri. En pidä siitä, että lähelleni tullaan pyytämättä; ahdistun väentungoksessa helposti enkä halua keskustelukumppaniani liian likelle kasvojani kertomaan asiaansa. Kuitenkin päästyään tietyn rajani ylitse joistakuista tulee sellaisia, että en malttaisi ollenkaan antaa niiden olla koskematta. Muistin tämän viikonloppuna, kun ensin halailin muutamaa ystävääni toivoen voivani jäädä siihen rutistukseen maailman ääriin saakka, sekä kun puhuimme Kardaanikissan kanssa reviiriasioista. Miksi joidenkuiden läheisyys tuntuu uhkaavalle ja toisten taas tyynnyttävälle - ja miten hämmentävälle täytyykään tuntua silloin, kun nuo kaksi läheisyyden laatua sekoittuvat.

Näin jälleen eläinaiheista unta ja aloin jälleen kerran kiihkeästi kaivata itselleni koiranpentua. Oikeastaan kahta: ottaisin joko veljekset tai kaksi jotain ihan erilaatuista, ja panisin niille nimiksi Laava ja Perro. Kunpa tietäisin voivani tarjota hauvavauvoille kyllin hyvän elämän. Silloin en tuumisi enää hetkeäkään vaan lähtisin oitis koiranpentukaupoille.

Viikonloppuna mursin henkilökohtaisia raja-aitoja. Muutama vuosi sitten muistan naureskelleeni rva Taalasmaalle ei-niin-hyväntahtoisesti, kun se eräänä lauantai-iltana oli ohjelmoinut puhelimeensa muistutuksen olla juomatta liikaa. Tänä lauantaina, tuntiessani vastuullisen työasemani ja seuraavan päivän painon, katsoin parhaaksi koettaa äärimmäisiä keinoja. Niinpä puoliltaöin, tarpoessani Kardaanikissan rinnalla Kaisaniemen rinnettä alas steissille päin yllätyin puhelimen ryhtyessä värisemään taskussani. Kaivoin sen esiin ja kas! sen näytöllä vilkkui tolkun komento: "Nyt kotiin!!!". Olisin muuten unohtanut; nyt hyödynsin kahden tunnin torkkua ja saavuin kotiin tismalleen kello 02.00.
Tätä ennen olin todistamassa, ettei mustasukkaisuuden toden totta tarvitse olla luonteeltaan lainkaan romanttisista tuntemuksista kumpuavaa; että Bailey's on kuin onkin parhaimmillaan pirtelössä; että heti kun on päättänyt lakata odottamasta ja ottaa taksin, raitiotievaunu kolistelee nurkan takaa.

Seuraavana iltana istuin jälleen lämpimät voikkuleivät nenäni alla keskustellen ihmisistä ja suhteista. Hullunkurista, miten voimakas tarve on sanoa "sähän olet jo iso poika, kyllähän sä itse tiedät mitä teet" juuri silloin, kun oikeasti tekisi kuollakseen mieli kertoa, miten toisen todellisuudessa tulisi toimia, muttei kehtaa. Miten epäomaperäisiä ihmiset ovat, miten samat tilanteet, valinnat ja virheet toistuvat jokaisessa kertomuksessa. Miten sitä toivoisi voivansa toimia edes sinä kuuluisana huonona esimerkkinä, ikään kuin olisi keksinyt kaiken sen itse ja voisi edeltä menemällä estää muita tekemästä samoin, voisi säästää edes ne mukavimmat samoilta koettelemuksilta. Kunpa vain.

Ulkona tuiskuaa kasvoja kutittavaa huttua, ja minä tunnen olevani vahvasti kiinni tässä kaikessa: talvitallukkaan alla kirskuvassa pakkaslumessa, patterin päällä kuivuville villalapasille haisevassa rappukäytävässä, kylmän sään tikuttamissa kynsinauhoissa ja väärin parkkeerattujen autojen lomasta puskevassa ysin ratikassa. Se, miten niukasti elämä varioi on pelottavaa suhteessa siihen, miten suurille muutokset sadanseitsemänkymmenenviiden senttimetrin korkeudesta katsottuna tuntuvat.