Onnelliseksi ja odottamaan kuolemaa

Olisi päästävä irti syyllisyydestä, tunteesta, että tekee jatkuvasti liian vähän ja vääriä asioita. Luottaisi itseensä ja omaan arvostelukykyynsä, uskoisi kun mieli sanoo että riittää ja kääntäisi päänsä vaateliaiden katseiden ulottumattomiin. Osaisi ottaa hieman kevyemmin elämän ja sen mukanaan kantamat vaatimukset, istahtaisi toisinaan liinavaatevaraston lattialle ja lintsaisi hetken, kuuntelisi työtoverin rupattelua keskittyen, kokonaan näppäimistöltä kääntyen ja tilanteeseen paneutuen.
Lakkaisi tuntemasta syyllisyyttä siitä, että tuntee syyllisyyttä.


Tulin tänään ajatelleeksi, kuinka huonosti kestän ihmisten pelkuruutta. Fyysinen varovaisuus ja omien rajojensa tunteminen ovat tyyten eri asioita enkä puhu nyt niistä: tarkoitan sellaista itsensä säästelyä ja kyvyttömyyttä asettautua alttiiksi, panna persoonansa likoon; ihmisiä, jotka liikkuvat kuin olisivat jatkuvasti koe-esiintymisessä, valmiina esittämään itseään Aku Louhimiehen ohjaamassa aikalaisdraamassa. Siviilirohkeuden puuttumista, kyvyttömyyttä irrottautua vanhasta ja aikansa eläneestä, antaen silkan mukavuudenhalun ja sen verhoamiseksi kehrättyjen tekosyiden nousta muutoksen tielle, jäädä itse kaivamaansa poteroon omia polviaan halaten ja silmiä itsepintaisesti umpeen puristaen.

Vaan toisaalta, kenties niillä keinoin onnistuu saamaan ihan mukiinmenevän elämän. Mitäpä minä siitä tietäisin. Ehkä pelkäänkin, että jonakin päivänä riskien ottaminen, tilanteisiin heittäytyminen, hetkeen tarttuminen osoittautuvat turhaksi nuorallatanssiksi, tarpeettomaksi temppuiluksi, itsetarkoitukselliseksi äärielämysten hankkimiseksi. Ehkä pelkäänkin äkkiä huomaavani, etteivät ne tarjonneet elämään sen enempää sisältöä, onnea tai menestystäkään kuin turvallisuushakuinen, itsetehosteeton polku. Että kaikki ponnistelu ja toistuva mukavuusalueelta poistuminen eivät kantaneetkaan hedelmää saati tuoneet onnea tai edes tyytyväisyyttä. Että mitä sitten?


On päiviä, joina kaikkea tuntuu olevan sopivasti. Päivän askareet seuraavat toisiaan täsmällisellä tahdilla, tehtävät vaativat keskittymistä juuri sopivasti ja tulevat valmiiksi säädyllisessä ajassa. Maailma tuntuu lepäävän maltillisesti öljytyillä kuulalaakereilla eikä luista pois jalkojen alta vaan etenee hyvässä järjestyksessä. Kun sellaisina päivinä pitää puhua pankkiterminologiaa vieraalla kielellä, ei sitä muista edes jännittää vaan osaa ihan helposti ja onnistuu vitsailemaankin.

On päiviä, jolloin mitään ei ole kylliksi tai sitten sitä on aivan liikaa. Niinä päivinä ei saa tartuttua mihinkään, vaan juuttuu tuijottamaan junan ikkunasta talviauteretta, koskematonta lumiaavaa joka näyttää samalle kuin viilin pinta, käytävän toisella puolella istuvan nukkaantunutta villakangastakkia. Haaveet ja kaipaus takertuvat ajatuksiin kuin asvalttipiki uusiin tennareihin. Sellaisina päivinä ei haluaisi nähdä ketään, puhua kenellekään, ainakaan kenelle tahansa, sillä tietää ettei ole aivan yhteiskuntakelpoinen tai ainakaan vuorovaikutukseen kykenevä.

Molempien päivien iltoina tulee kotiin, vaitonaiseen ja hämärässä odottavaan. Kiertää itsensä peiton alle tiiviiksi ihmispalloksi ja tahtoisi ottaa sylikoiran kokoisen teddyhevosen kainaloonsa nukkumaan.
Viimeiseksi ennen uneen vajoamistaan huomaa ajattelevansa, ettei enää edes haaveile tosissaan. Ikävöi vain, kuin edellistä kesää, alistuen.