Cogito, ergo tissit

Minulla on hieman epäkypsä tapa hoitaa toisinaan pahaa mieltäni oraalisilla nautinnoilla. Olen lohtusyöjä henkeen ja vereen: saan upotettua uskomattomia määriä mitä moninaisimpia ruoka-aineksia päätyen tavallisesti tilanteeseen, jossa fyysisesti tukalaksi käynyt olo onnistuu ylittämään henkisen huonovointisuuteni hetkellisesti.
Se on kuitenkin ehdottomasti yksityistä ja yksinäistä puuhaa: seurassa en kehtaa mättää, ja toisaalta jos seuraa on, voi olon parantamisen kanavoida vaikkapa yhdentekevyyksien vatvomiseen tai vain yhdessä möllöttämiseen ylensyömisen sijaan.

Olen myös lohtujuoja, mikä on siitä mainio juttu, että sen optimaalisen toimivuuden saavuttamiseksi teen sitä ainoastaan seurassa. Niinpä perjantaina meidän piti lähteä Nuun kanssa ihan parille vaan. Kummankin tila oli kuitenkin jo valmiiksi niin epästabiili, että eihän se siihen jäänyt. Tikkurilalaisen Pub Hertaksen jätimme rauhaan kahden skumppapullon jälkeen ja siirryimme lähijunalla keskustaan, ohittaen matkallamme käpyläläisen coctailbaari Les Pekan lähietäisyydeltä.
Rocksissa ehdin kääntää selkäni käyttääkseni saniteettitiloja, minä aikana Nuu ehti ystävystyä pikkuruisen kemiläisen kanssa. Juotuamme sangrianpohjat loppuun lähdimme luovimaan kolmin kohti Kallion karaokebaareja. Matkalla yritimme auttaa hankeen juuttuneita autoilijalähimmäisiä, tuloksetta. Joku heitti jonkun toisen vastahankitun kasvispurilaisen hankeen, tuuli oli kaiken aikaa kylmä ja vastainen.
Karaokelassa joku läiskytti olutta toisten päälle nauraen kuin pahatapainen lapsi; jotakuta pokattiin koko 150-senttisen, iäkkään rekkalesbon mitalta; jotakuta pyydettiin poistumaan ja lopulta kannettiin ulos; joku sai ylistävää palautetta kliseisistä lauluvalinnoistaan, jotka kuitenkin tulkittiin asiaankuuluvan sydäntäraastavasti. Joku päätyi saunomaan Oulunkylään; joku kerjäsi puhelimitse huomiota ja myötätuntoa.

Lauantaina oli suurten lupausten lunastamisen aika. Nuu ja Sakkehan saivat minulta ja Fridalta joululahjaksi kauneinta mitä nainen voi toiselle antaa: tissibaari-illan. Valmistauduimme iltaan nauttimalla asiaan kuuluvia virvokkeita luonani Kallion minkinpesässä sekä läpikäymällä asiaan kuuluvia teemoja. Teemahäät "Tissit ja tussut" kirvoitti luovia suunnitelmia (tekeeköhän Mimosa Pale hääkeikkoja, tarjoten vieraille mahdolllisuuden kokea kirjaimellinen uudestisyntyminen?); loimme myös kevyttä kotipornoa, sellaista Alastonsuomi.com-sivustolle sopivaa materiaalia. Totesimme myös, että riipaisevin itsemurhaviesti liittyisi Pikku G:n kappaleessaan Me ollaan nuoriso asettamissaan odotuksissa epäonnistumiseen (Pikku G käski, mutta mä en pystynyt!), ja että strippareiden kotipaikka on tietystikin Nakumaa.
Itse tissibaari oli hyvin kiinnostava sosiaalinen koe neljän naisen haltuunottamana. Luulen, että tätä minun kannattaa pohtia joskus toiste tarkemmin, kun en ole näin epäkoherentilla ja harottavalla tuulella. Pettymyksen määrä oli kuitenkin melkoinen, kun sylitansseja ei myyty eikä siten voitu ostaakaan.

Hintavat juomat ja kalsea tunnelma ajoivat meidät jatkamaan joululahjailtaa tuttuun rokkibaariin, jonka asiakaskunnasta tuli välittä selvä kuva. Astuttuamme baariin sisään tiemme katkaisi keski-ikäisehkö, rasittavassa jankutushumalassa ollut setä, joka avasi keskustelun kanssani:

- Hei anteeks, treffailetsä tyttöjä vai poikia?
- Etkös haluaisikin tietää? *kujeilevasti silmää iskien*
- No haluisin, eikun oikeesti.
- Mä en ymmärrä, miten se liittyy mihinkään ja miksi sä haluat sen tietää.
- Nokun... tai siis kerro nyt. Että tyttöjä vai poikia.
- *jo hieman kyllästyen* Mitä ihmettä se oikeastaan sulle kuuluu, ketä mä omalla ajallani panen.
- Onhan se tosi tärkee tietää!
- Ethän sä nyt oikeasti avaa keskustelua kenenkään kanssa noin. Toi on tosi tökerö lähestymistapa, se on mun yksityisasia eikä mua kiinnosta kertoa sulle siitä mitään.
- No mitä, oottekste oikeesti huoria vai näytätteks vaan siltä?
- Ootsä oikeesti noin saatanan tyhmä vai näytätkö vaan siltä?

Tämän jälkeen edes baariminnan kehut tukkani uudesta väristä eivät saaneet kohotettua mielialaani kovin korkealle.
Tänä vuonna olen onnistunut osumaan jo kahden huorittelijan tielle. Kummallekin olen tehnyt erittäin selväksi, etten ota moista puhetta vastaan yhdeltäkään ihmiseltä; en silti voi lakata ihmettelemästä käytöstapojen ja pelisilmän täydellistä puuttumista näiltä yön sankareilta. Että mitä helvettiä, eikö näillä ihmisillä ole äitejä ollenkaan, tai tuntevatko ne ylipäänsä yhtään ihmistä? Tajuavatko ne mistään muustakaan mitään?

Tiedättehän kun palovaroittimen paristo alkaa vedellä viimeisiään, niin se laite alkaa piippailla hirmuisen hermostuttavasti ja lujaa minuutin välein? Erityisen vaikealle moinen kiusanteko tuntuu kestää, kun se alkaa klo 06.30 sunnuntaiaamuna, lauantain venähdettyä pikkutunneille saakka; vielä hankalammaksi asian tekee asunnon huoneistokorkeus, joka tekee mahdottomaksi ulottua palovaroittimeen edes tuolilla seisten. Kasasin peltiset remonttitikkaani täyteen mittaansa tänä aamuna ennen seitsemää, irrotin varoittimen ja tein sen vaarattomaksi siivouskaapin oveen liimatuista ohjeista luntaten.
Olo on edelleen rohteinen, tuntuu kuin flunssa tekisi tuloaan. Päivän parhaat hetket koinkin pötkötellessäni Kardaanikissan ja Fridan välissä sängylläni, Isoäidin kutoman torkkupeiton alla Team Americalle höröttäen ja noutopizzaa suoraan laatikosta suuhuni sulloen. Jokaisella ihmisellä pitäisi olla mahdollisuus ihmissandwichiin juuri silloin, kun ulkona on pakkasta niin et se punanen ei oo ikinä ollu niin lyhyt, junat eivät kulje ja ihmisten ilmoille poistumisen ajatuskin pelottaa.