Mistä jääkarhut tietävät?

Olen saanut tunnustusta, viimeisen viikon (?) sisään kahdeltakin taholta. Kiitän nöyrimmästi tunnustuksesta jakaikkineperinteisetmaneerit (oikeasti, oikeasti kiitos ja vau, terävästi ja kreatiivinen, tuntuupa kivalle ja jee, meitsi!) ja lupaan vastata haasteeseen (ainakin Rooiboksen, Lucyn haasteeseen olen kertaalleen (ainakin, jee, sisäsulkeet!) vastannutkin joten sitä en lupaa varmaksi mutta ehkä joo) tässä jonain päivänä. Lupaan, kautta kiven ja kannon, tai julkilarppaaja minut häpäisköön.


Tänään on ollut hyvä päivä, sellainen, jota hektisen ja ahdistavasti kuristavan arkiviikon keskellä ikävöi. Olen herännyt turvallisesta ja hyvänhajuisesta kainalosta, viettänyt aikaa intohimoni (kirjojen) parissa Messukeskuksessa tärkeiden ihmisten (Frida & Sakke) seurassa, syönyt hyvää ruokaa loisteliaassa kalliolaiskuppilassa ja päihtynyt hieman palanpainikkeesta; ostanut ja nauttinut jälkkäriksi Malaco Mustin Dark Shotseja ja haistellut hankkimiani uusia kirjoja, ekstaattisena minua odottavista uusista maailmoista ja malttamattomana päästäkseni upottautumaan niihin.

Minulla ei ole kiire mihinkään. Asioin kissankallopipossani lähikaupassa ja kassaneiti pohtii, kysyisikö nähdä papereitani. Istun ikkunalla ja katson himmenevään iltaan. Ohitseni ajaa museoauto saaden minut hymyilemään ja ajattelemaan keräilijöitä ja jatkuvuutta ja sitä, miten ihmiset siihen uskovat vaikka muuta väittäisivätkin. Muistelen eilen illalla näkemääni uutuuselokuvaa ja sen herättämää lapsenomaista riemastusta absurdismista, siitä, miten onnistunut nenästä vetäminen huvittaa silloin, kun se osuu turvakantaman ulkopuolelle.

Minä kuulun johonkin. Minä kuulun jollekulle. Me kyllä pärjätään, se sanoo, mä en anna edes mörköjen pelotella sua, se sanoo, tehdään perhe, se sanoo, ja minä olen sen. Annoin sille avaimeni ja koetan muistaa jättää turvaketjun auki.